Ensimmäiset vuodet

Jaltan konferenssi 12. helmikuuta 1945. Paikalla Churchill, Roosevelt ja Stalin. Kuva: UN Photo

YK:n perustaminen ja voittajavaltioiden liitto 1945–1947

Yhdistyneiden kansakuntien perustaminen oli pitkä ja työläs prosessi, joka alkoi toisen maailmansodan vielä ollessa täydessä käynnissä. Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt ja Ison-Britannian pääministeri Winston Churchill allekirjoittivat elokuussa 1941 niin sanotun Atlantin julistuksen, jossa linjattiin molempien maiden näkemyksiä sodanjälkeisestä maailmasta ja keinoista rauhan takaamiseksi.

Tammikuussa 1942 akselivaltoja vastaan liittoutuneet 26 valtiota kokoontuivat Washingtonissa allekirjoittamaan niin sanotun Yhdistyneiden kansakuntien julistuksen (Declaration by United Nations), jonka sisällöllisenä pohjana toimi Atlantin julistus. Julistuksen allekirjoitti myös 21 muuta valtiota. Termiä Yhdistyneet kansakunnat käytettiin tässä julistuksessa ensimmäistä kertaa. Termin käyttämistä ehdotti Franklin D. Roosevelt.

Lokakuussa 1943 Ison-Britannian, Kiinan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton edustajat kokoontuivat Moskovassa. Heidän antamassaan niin sanotussa Moskovan julistuksessa todettiin, että kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi tulisi ensi tilassa perustaa kansainvälinen järjestö, jonka jäsenyys olisi avoin sekä pienille että suurille valtioille.

Järjestön hallinnollisen rakenteen suuntaviivoja alettiin suunnitella Dumbarton Oaksin konferenssissa Washingtonissa lokakuussa 1944. Työ eteni helmikuussa 1945 Jaltan konferenssissa, jossa Churchill, Roosevelt ja Josef Stalin sopivat kansakuntien kokouksen järjestämisestä San Franciscossa.

Kaikki YK:n tulevat perustajajäsenet Puolaa lukuun ottamatta kokoontuivat 25.4.–26.6.1945 San Franciscossa, jossa ne laativat, yksimielisesti hyväksyivät ja kokouksen päätteeksi allekirjoittivat Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan (UN Charter) ja kansainvälisen tuomioistuimen perussäännön (The Statute of the International Court of Justice). Puola ei osallistunut San Franciscon kokoukseen, mutta allekirjoitti peruskirjan saman vuoden lokakuussa.

Peruskirja astui lopulta voimaan 24.10.1945, kun viisi suurvaltaa (turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska, Neuvostoliitto ja Kiina) ja muiden allekirjoittajamaiden enemmistö olivat ratifioineet peruskirjan. YK:lla katsotaan olevan 51 perustajavaltiota.

Kiistaa veto-oikeudesta

Vaikka kaikkien maailmanjärjestön perustamiseen osallistuneiden maiden mielestä uusi kansainvälinen rauhanjärjestö oli välttämätön, neuvotteluja säestivät monet erimielisyydet ja mielipide-erot. Kompromissien tekemistä harjoiteltiin jo perustamiskokouksessa melkoisella poliittisella kovuudella. Suurimpia hankauksia aiheuttivat odotetusti turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenyys sekä siellä käyttöön otettu veto-oikeuskäytäntö, eli mahdollisuus äänestää päätöslauselmaehdotusta vastaan ja näin estää sen täytäntöönpaneminen. Nämä kysymykset ovatkin aiheuttaneet eripuraa koko järjestön yli 60-vuotisen taipaleen ajan. Lisäksi perustajavaltiot kiistelivät muun muassa YK:n päämajan sijoituspaikasta. Vaihtoehtoina olivat Eurooppa ja Yhdysvallat. Eurooppalainen vaihtoehto hävisi lopulta niukasti äänin 25–23, ja marraskuussa 1952 YK muutti vastavalmistuneeseen päämajaansa East Riverin varrelle New Yorkiin.

Toisen maailmansodan voittajavaltioiden liittosuhde jatkui varsinaisesti vuoteen 1947, johon saakka suurvallat pyrkivät ylläpitämään ainakin illuusiota tuloksekkaasta yhteistyöstä. Tämä yhteistyö lisäsi myös Euroopan puolueettomien maiden uskoa siihen, että niiden turvallisuusongelmat voitaisiin ratkaista maailmanjärjestön takaamalla kollektiivisella turvallisuudella. Suurvaltojen vuorovaikutus korosti ennen kaikkea turvallisuusneuvoston merkitystä, sillä siellä ne saattoivat valvoa toistensa käyttäytymistä veto-oikeuden avulla.

Vuodesta 1948 lähtien Euroopan kahtiajakautuminen ja ideologisen kuilun syveneminen alkoivat kuitenkin käydä yhä ilmeisemmiksi. YK:n merkitys kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäjänä alkoi murtua, kun sotilasliitot ja muut alueelliset järjestöt nousivat YK:n tarjoaman universalismin rinnalle ja ohikin. YK:n kollektiivinen turvallisuus alkoi menettää merkitystään, sillä mitään kollektiivista ei koettu enää olevan.

YK:n peruskirja

Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja on kansainvälinen sopimus, jossa määritellään kansainvälisten suhteiden pääperiaatteet sekä Yhdistyneet kansakunnat -nimisen järjestön muoto, periaatteet ja päämäärät. Peruskirja astui voimaan 24.10.1945, kun viisi suurvaltaa (turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska, Neuvostoliitto ja Kiina) ja muiden sopimuksen allekirjoittajamaiden enemmistö olivat ratifioineet peruskirjan. YK:lla katsotaan olevan 51 perustajajäsentä.

Peruskirja asettaa jäsenmaille oikeuksia ja velvollisuuksia. Sopimuksen mukaan YK perustuu jäsenmaiden täysivaltaiseen tasa-arvoisuuteen. Jäsenmailta edellytetään peruskirjan velvoitteiden täyttämistä, riitojen ratkaisemista rauhanomaisin keinoin ja YK:n auttamista sen toimissa. Jäsenmaiden ei tule uhata väkivallalla tai käyttää sitä minkään toisen valtion koskemattomuutta vastaan eikä kajota toisten valtioiden sisäiseen toimivaltaan kuuluviin asioihin. YK:n ulkopuolisten maiden käyttäytymiseen voidaan puuttua, mikäli se vaarantaa kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden.

YK:n peruskirjassa säädetään myös järjestön tärkeimpien toimielinten kokoonpanosta ja toimintatavoista sekä luodaan suuntaviivoja sille, millaisia valtuuksia näillä elimillä on toimia rauhan ja turvallisuuden sekä muiden YK:n tavoitteiden edistämiseksi. Peruskirjan muuttamiseksi tarvitaan YK:n yleiskokouksessa 2/3 äänienemmistö. Peruskirjaan on vuosien mittaan tehty muutamia muutoksia, lähinnä liittyen joidenkin päätoimielinten jäsenmaiden lukumäärään.

YK:n peruskirja on olemassa olevista kansainvälisistä sopimuksista kaikkein lähimpänä eräänlaista maailman perustuslakia, vaikka kyseessä onkin valtioidenvälinen sopimus. Käytännössä valtiot rikkovat usein toiminnassaan niitä periaatteita, joihin ne ovat YK:n peruskirjan hyväksyessään sitoutuneet. Peruskirjalla on kuitenkin aina vähintäänkin moraalista vaikutusvaltaa maiden harjoittamaan politiikkaan. Kun poliittiset päätökset noudattavat YK:n peruskirjan periaatteita, niillä on takanaan kansainvälisen oikeuden tuoma hyväksyttävyys.

Peruskirjan I luvun mukaan YK:n neljä päämäärää ovat:

  1. ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta tehokkaiden yhteisten toimenpiteiden avulla ja pyrkiä rauhanomaisin keinoin selvittämään kansainväliset riidat ja tilanteet, jotka saattavat johtaa rauhan rikkoutumiseen
  2. kehittää kansakuntien välillä ystävällisiä suhteita, jotka perustuvat kansojen yhtäläisten oikeuksien ja niiden itsemääräämisoikeuden periaatteen kunnioittamiseen, sekä ryhtyä muihin tarkoituksenmukaisiin toimenpiteisiin maailmanrauhan lujittamiseksi
  3. aikaansaada kansainvälistä yhteistyötä kansainvälisten taloudellisten, sosiaalisten, sivistyksellisten ja humanitaaristen ongelmien ratkaisemiseksi sekä kaikille ilman minkäänlaista erottelua kuuluvien ihmisoikeuksien kunnioittamisen edistämiseksi
  4. toimia keskuksena, joka yhdenmukaistaa kansakuntien toimet näiden yhteisten päämäärien saavuttamiseksi
Päivitetty viimeksi: 15.1.2016