Suomen YK-toiminnan historiaa

Maaliskuun 9. päivänä vuonna 1956 16 uuden jäsenvaltion liput liehuvat YK:n päämajan edustalla New Yorkissa. Suomen siniristilippu on kuvassa toinen vasemmalta. Kuva: UN Photo

Suomi ei kuulunut YK:n alkuperäisiin perustajajäseniin eikä ollut läsnä, kun perustajavaltiot muotoilivat ja hyväksyivät uuden maailmanjärjestön peruskirjan San Franciscon konferenssissa kesällä 1945. YK määriteltiin kuitenkin alusta saakka avoimeksi kaikille rauhaa rakastaville valtioille, ja tavoitteena oli tehdä YK:sta ajan myötä yleismaailmallinen järjestö. Suomella ja muilla maailmanjärjestön ulkopuolelle jääneillä oli näin ollen mahdollisuus jäsenyyteen tulevaisuudessa.

Vuonna 1947 Pariisin rauhansopimuksen jälkeen jäsenyyden hakeminen tuli Suomelle mahdolliseksi. Jäsenyyden saaminen viivästyi kuitenkin lähes vuosikymmenellä, koska suurvallat olivat kykenemättömiä saavuttamaan yhteisymmärrystä maailmanjärjestön jäsenkunnasta. Vuonna 1954 perustettiin Suomen YK-liitto, jonka tavoitteena oli tukea Suomen YK-jäsenyyttä ja tehdä tunnetuksi maailmanjärjestön toimintaa Suomessa. Vuotta myöhemmin 1955 jäsenyys vihdoin heltisi ja Suomi ryhtyi rakentamaan YK-politiikkansa perusteita, jonka peruspilariksi nousi puolueettomuuspolitiikan harjoittaminen ja rauhanomaisten suhteiden vaaliminen kaikkien valtioiden kanssa.

Suomen puolueetonta asemaa ei ollut vahvistettu kansainvälisellä sopimuksella, kuten Itävallan ja Sveitsin, ja näin ollen verrattuna muihin puolueettomiin maihin Suomen asema oli poikkeuksellinen. Myöskään YK:ssa Suomen roolia ei nähty selkeänä, sillä toisaalta Suomi oli yhteiskunnallisesti ja talousjärjestelmältään länsimaa mutta kuului Neuvostoliiton etupiiriin YYA-sopimuksen kautta. Suomi pyrki yhteistyöhön lännen kanssa yrittäen kuitenkin olla suututtamatta suurvaltanaapuriaan Neuvostoliittoa. Tasapainoilu idän ja lännen välillä, hyvien välien säilyttäminen kaikkiin osapuoliin sekä puolueettoman aseman vahvistaminen olivat Suomen YK-politiikan keskiössä koko kylmän sodan ajan. Kylmän sodan aikana Suomen toiminta YK:ssa tapahtui kuitenkin vallitsevan kansainvälis-poliittisen asetelman ehdoilla ja liikkumavaraa ulkopolitiikassa oli ajoittain niukasti.

Suomi aktivoitui YK:ssa sellaisilla toiminnan alueilla, jotka vahvistivat Suomen ulkopolitiikalle asetettuja tavoitteita. Rauhanturvaaminen, ihmisoikeudet ja erityisesti naisten oikeudet sekä kehitykseen liittyvät kysymykset olivat Suomen erityisalaa. Aktiivisella puolueettomuuspolitiikalla Suomi vahvisti imagoaan riippumattomana YK:n jäsenenä, ja sillanrakentajan roolissa Suomi pystyi ylläpitämään hyväntahtoisia suhteita sekä länteen että itään ja lisäksi kolmannen maailman maihin. Kehitysmaita ja puolueettomia maita yhdisti se, että ne nostivat suurvaltapolitiikan rinnalle vaihtoehtoisen tavan toimia YK:ssa.

1990-luvun alusta Neuvostoliiton hajottua ja kylmän sodan päätyttyä koitti uuden politiikan aika sekä Suomessa että YK:ssa. Uusi kansainvälinen toimintaympäristö vaati uudenlaisia toimintatapoja, ja kansainvälisen järjestelmän perusrakenteet muotoutuivat enemmän yhteistyötä suosiviksi. 90-luvulta lähtien Suomen ulkopolitiikka onkin perustunut enemmän kansainvälisen yhteistyön kuin puolueettomuuden korostamiseen. Vaikka 1990-luvulta saakka Suomi on ollut sitoutuneempi läntisiin organisaatioihin, hyvien itäsuhteiden säilyttäminen on edelleen keskeinen osa Suomen ulkopolitiikkaa.

Päivitetty viimeksi: 10.5.2016