Ajankohtaiset teemat

23.5.2016. YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon Istanbulissa järjestetyn, maailman ensimmäisen humanitaarisen avun huippukokouksen avajaisseremoniassa. Kokouksen tavoite oli vahvistaa jäsenmaiden sitoutumista YK:n humanitaariseen työhön. UN Photo/Eskinder Debebe

Viime vuosikymmenien aikana laajentunut avustustoiminta on tuonut mukanaan paljon hyvää: yhteisesti kehitettyjä standardeja, käytäntöjä ja tekniikoita. Kriiseihin vastaaminen on nyt aiempaa ennakoidumpaa ja yhdenmukaisempaa ja siten myös hieman tehokkaampaa. Kehityksen myötä on kuitenkin syntynyt humanitaarista avustustoimintaa dominoivia rakenteita, jotka saattavat jättää huomiotta rakenteen ulkopuolella toimivat avustustahot.

Humanitaarinen avustustoiminta on pitkälti pohjoisen pallonpuoliskon valtioiden ja sieltä lähtöisin olevien avustusjärjestöjen dominoimaa toimintakenttää. Humanitaarisilla kriiseillä on eroja: osa niistä kerää helposti valtavan kansainvälisen huomion, osa taas lasketaan jo syntyessään niin sanotuiksi unohdetuiksi kriiseiksi. Esimerkiksi noin kuukausi Yhdysvaltoihin iskeneen hurrikaani Katrinan jälkeen (2005) hurrikaani Stan iski Guatemalaan. Molempien hirmumyrskyjen aiheuttamat tuhot olivat aivan yhtä pahat, mutta Guatemalan kriisi sai vain murto-osan Floridan saamasta mediahuomiosta ja avusta.

Humanitaarisen avun huippukokous

Erään tutkimuksen mukaan humanitaarisessa avustustoiminnassa on tapahtunut selkä muutos syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen: kansainvälinen avustustoiminta on yhä selvemmin kytköksissä pohjoisen pallonpuoliskon varakkaiden maiden turvallisuus- ja poliittiseen agendaan. Jo kylmän sodan aikana puhuttiin avun poliittisuudesta, mutta nykytilanne eroaa tuosta ajasta monin tavoin: avun tarve on lisääntynyt, tietoisuus avun tarpeesta leviää nopeasti ja avustustoiminnan piirissä liikkuu miljardeja dollareita rahaa. Aiemmin humanitaariset toimijat ehkä pitivät yllä pakolaisleirejä konfliktialueiden ulkopuolella, nykyisin toimijat ovat keskellä konfliktia ja kansainvälistä huomiota. Tämä on muuttanut avustustoimijoihin suhtautumista.

Samanaikaisesti YK.n hätäapuvetoomusten rahoitus on takellellut. Aika ajoin humanitaariseen toimintaan tarvittavasta rahoituksesta saadaan kasaan vain kolmasosa tai vähemmän. Muun muassa tämän vuoksi YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon kutsui toukokuussa 2016 koolle maailman ensimmäisen humanitaarisen avun huippukokouksen Turkin Istanbuliin. Huippukokouksen tavoite oli sitouttaa jäsenmaat entistä paremmin YK:n tekemään humanitaariseen työhön ja sen rahoittamiseen. Vaikka huippukokouksessa ei solmittukaan sitovia tavoitteita, monet pitivät kokousta onnistuneena juuri sitouttamisen näkökulmasta. Kokouksessa saatiin aikaan ns. Grand Bargain, jossa määritellään hätäavun rahoitukseen liittyvät (ja sitä tehostavat) uudistukset. Hätäapuun valmistautumisen saralla kokouksessa julkaistiin erillinen Global Partnership for Preparedness (GPP) -linjaus, jonka on määrä auttaa 20:tä riskialtteinta maata valmistautumaan paremmin erilaisiin (erityisesti ilmastonmuutoksen aiheuttamiin) katastrofeihin vuoteen 2020 mennessä.

Voiko suojeluvastuu toteutua humanitaarisissa kriiseissä?

YK perustettiin aikanaan ennen muuta suojaamaan valtioita toisten valtioiden hyökkäykseltä, ei suojaamaan väestöä maan sisäisiltä levottomuuksilta. Aikaisemmin ajateltiin, ettei kansainvälisen yhteisön ole sopivaa puuttua minkään valtion sisäisiin ongelmiin. Valtiot eivät kuitenkaan aina pysty suojelemaan tai halua suojella omia kansalaisiaan kärsimyksiltä.

YK:ssa omaksutun uuden näkemyksen mukaan valtion itsemääräämisoikeutta voidaan pitää alisteisena valtion kyvylle taata oman väestönsä turvallisuus. Ellei valtio tähän kykene, kansainvälisellä yhteisöllä on velvollisuus puuttua tilanteeseen yksilöiden suojelemiseksi. Puhutaan niin sanotusta suojeluvastuun käsitteestä.

Suojeluvastuun käsitteestä (responsibility to protect, R2P) saavutettiin yksimielisyys vuoden 2005 huippukokouksen loppuasiakirjassa. Asiakirjassa todetaan, että jokaisella valtiolla on vastuu suojella kansalaisiaan kansanmurhalta, sotarikoksilta, etnisiltä puhdistuksilta ja rikoksilta ihmisyyttä vastaan ja mikäli näin ei tapahdu, kansainvälinen yhteisö voi toimia kollektiivisesti tilanteen ratkaisemiseksi.

In this context, we are prepared to take collective action, in a timely and decisive manner, through the Security Council, in accordance with the Charter, including Chapter VII, on a case-by-case basis and in cooperation with relevant regional organizations as appropriate, should peaceful means be inadequate and national authorities are manifestly failing to protect their populations from genocide, war crimes, ethnic cleansing and crimes against humanity.” 

Kun maailmanjärjestö puuttuu sotilaallisesti, suojeluvastuun nimissä, jonkin valtion sisäisiin asioihin vakavien ihmisoikeusloukkauksien estämiseksi tai lopettamiseksi, puhutaan humanitaarisesta interventiosta. Aiemmin interventioita pidettiin YK:n peruskirjan vastaisina, sillä peruskirjan mukaan kaikki jäsenvaltiot nauttivat suvereenista koskemattomuudesta. Vuodesta 2005 alkaen on toteutettu R2P-käsitteen ympärille ja pääsihteerin raportointiin pohjautuvia yleiskokousdialogeja, joissa kymmenet jäsenvaltiot ovat osallistuneet keskusteluun sen merkityksestä YK:n toiminnassa. Vuoteen 2016 mennessä suojeluvastuu-käsite esiintyi jo kymmenissä turvallisuusneuvoston hyväksymissä, niin temaattisissa kuin maakohtaisissakin, päätöslauselmissa.

Huomionarvoista on, että suojeluvastuun periaate ei edelleenkään ole yksiselitteinen, vaan osa jäsenmaista pitää sen tulkintaa edelleen kiistanalaisena. Tulkinnat siitä, onko jonkin valtio syyllistynyt rikoksiin, joiden perusteella suojeluvastuuta voisi soveltaa, vaihtelevat. Suojeluvastuun käytännön soveltamisessakin on useita tasoja: vaikka ei-rauhanomaisen toiminnan valtuuttaa YK:n turvallisuusneuvosto, suojeluvastuun ajatusta toteuttavan toiminnan ei tarvitse perustua voimankäyttöön – kyseessä voi olla myös diplomaattinen, taloudellinen tai poliittinen toiminta.

Suojeluvastuu mainitaan merkittävissä määrin viime vuosina hyväksytyissä turvallisuusneuvoston päätöslauselmissa. Esimerkiksi Libyan konflikti päätyi kansainvälisen rikostuomioistumen käsittelyyn ja Libyaan kohdistettiin taloudellisia pakotteita sekä asevientikielto. Lentokieltoalueen asettaminen maaliskuussa 2011 oli ensimmäinen sotilaallinen toimenpide, jonka YK asetti siviilien suojeluvastuuseen nojaten (S/RES/1973).

Lue UTAGoesUN-blogikirjoitus suojeluvastuusta täältä

Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännössä (Rome Statute of the International Criminal Court) rikos ihmisyyttä vastaan määritellään tarkoittamaan laajaa tai systemaattista, siviiliväestöä kohtaan suunnattua hyökkäystä. Määritelmää tarkennetaan 11 alakohdalla (esimerkiksi murha, kidutus, orjuus, raiskaus), ja tarkentavista alakohdista viimeisellä viitataan muuhun epäinhimilliseen, tarkoitukselliseen toimintaan, joka tuottaa suurta kärsimystä.

Suojeluvastuun käsite ei ole yksiselitteinen, eivätkä maailman valtiot siis ole yhtä mieltä käsitteen sisällöstä. Erimielisyydet ovat kilpistyneet esimerkiksi siihen, että YK:n pääsihteeri ei vuoden 2008 alussa nimittänyt itselleen apulaispääsihteeritasoista erityisneuvonantajaa suojeluvastuusta (Special Adviser on the Responsibility to Protect) vaan erityisneuvonantajan, joka vain keskittyy asiaan liittyviin teemoihin – vastuuseen suojella ihmisiä kansanmurhilta, etnisiltä puhdistuksilta, sotarikoksilta sekä rikoksilta ihmisyyttä vastaan.

Päivitetty viimeksi: 13.10.2016