YK ihmisoikeustoimijana

20.9.2014. Brittinäyttelijä Emma Watson pitämässä YouTube-hitiksikin noussutta puhettaan YK:n tasa-arvojärjestö UN Womenin HeforShe-kampanjan tilaisuudessa. Watson on UN Womenin Hyväntahdon lähettiläs.

YK:n ihmisoikeustyö on monien eri toimielinten vastuulla ja saa monia erilaisia muoto ja. YK:n yleiskokous on se taho, joka viime kädessä päättää kaikesta YK:n toiminnasta, mukaan lukien ihmisoikeudet. Taloudellisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin kysymyksiin keskittyneellä yleiskokouksen kolmannella komitealla sekä talous-ja sosiaalineuvostolla on muun toimintansa ohella tärkeä rooli myös ihmisoikeuskysymyksissä. Vuonna 1946 toimintansa aloittanut kansainvälinen tuomioistuin on YK:n ylin oikeudellinen elin ja siten merkittävässä asemassa myös ihmisoikeuksien suojelutyössä. YK:n ala-ja erityisjärjestöt edistävät ihmisoikeuksia omalla toimikentällään.

YK:n peruskirja (UN Charter) edellyttää, että YK:lla on myös nimenomaisesti ihmisoikeuksiin erikoistunut toimielin. Tätä tehtävää hoiti vuodesta 1946/7 lähtien YK:n ihmisoikeustoimikunta, joka korvattiin vuonna 2006 ihmisoikeusneuvostolla (United Nations Human Rights Council, UNHRC). Vuodesta 1994 YK:n ihmisoikeustyö on henkilöitynyt YK:n ihmisoikeusvaltuutettuun (High-Commissioner for Human Rights), jolla on näkyvä asema ihmisoikeuksien maailmanlaajuisessa edistämisessä.

YK:n ihmisoikeusneuvosto ja YK:n ihmisoikeusvaltuutettu toimistoineen ovat kaksi täysin erillistä toimielintä, vaikka toimivatkin läheisessä yhteistyössä. Erittäin merkittävä rooli YK:n ihmisoikeusjärjestelmässä on myös YK:n ihmisoikeussopimuksilla ja niiden toimeenpanoa valvovilla komiteoilla.

Kansainväliset sopimukset velvoittavat kansallista lainsäädäntöä

Ihmisoikeussopimukset muodostavat keskeisen osan YK:n ihmisoikeusjärjestelmästä. Sopimukset velvoittavat oikeudellisesti niitä YK:n jäsenmaita, jotka ovat ne allekirjoittaneet ja ratifioineet eli toimeenpanneet kansallisella tasolla.

YK:n sopimusjärjestelmässä on nykyään yhteensä yhdeksän keskeistä ihmisoikeussopimusta. Osaan sopimuksista sisältyy myös yksi tai useampia erikseen neuvoteltuja ja hyväksyttyjä lisäpöytäkirjoja. YK:n yleissopimus lapsen oikeuksista on kaikkein laajimmin ratifioitu kansainvälinen ihmisoikeussopimus: maailman valtioista ainoastaan Yhdysvallat ja Somalia eivät ole sitä ratifioineet (Ks. Globalis.fi/kv-sopimukset).

Sopimusten toimeenpanoa jäsenmaissa valvovat YK:n päätoimielinten alaiset, riippumattomien asiantuntijoiden muodostamat komiteat. Yleensä sopimusta valvovasta komiteasta säädetään itse sopimustekstissä, mutta esimerkiksi TSS-sopimusta valvovasta komiteasta on annettu vuonna 1985 erillinen ECOSOC:n päätöslauselma.

Komiteoilla on kaksi pääasiallista tapaa valvoa sopimusten toimeenpanoa:

  1. valtioiden määräaikaisraportit
  2. valitusmenettely.

Valtioiden määräaikaisraportointivelvollisuus liittyy kaikkiin YK:n keskeisiin ihmisoikeussopimuksiin, joita on yhteensä yhdeksän. Kukin sopimusvaltio laatii tietyin määräajoin yhteenvedon siitä, kuinka sopimusta on kansallisella tasolla toteutettu ja minkälaisia ongelmia ja puutteita on mahdollisesti ilmennyt. Sopimusta valvova komitea käsittelee valtion raportin ja antaa sen pohjalta johtopäätöksensä ja suosituksensa.

Osaan keskeisistä sopimuksista liittyy myös yksilövalitusoikeus. Valitusmenettelyn käyttö edellyttää, että valituksen kohteena oleva valtio on erikseen hyväksynyt mahdollisuuden yksilövalitukseen. Sopimusta valvova komitea käsittelee valituksen ja antaa sen perusteella arvionsa siitä, onko valtio loukannut sopimusvelvoitteitaan. Komitean päätöslauselma ei kuitenkaan ole sopimusvaltiota oikeudellisesti velvoittava. Useisiin sopimuksiin liittyy lisäksi valtioiden välisen valituksen mahdollisuus eli toisella valtiolla on mahdollisuus tehdä valitus jonkin sopimusvaltion ihmisoikeusloukkauksista. Valtioiden välistä valitusmenettelyä ei ole koskaan käytetty.

Suomi on hyväksynyt kaikki YK:n keskeiset ihmisoikeussopimukset lukuun ottamatta siirtotyöläisten ja heidän perheenjäsentensä oikeuksien suojelua koskevaa yleissopimusta (International Convention on the Protection of the Rights of All Migrant Workers and Members of their Families). Vuonna 2016 Suomi ratifioi viimein vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan yleissopimuksen (Convention on the Rights of Personds with Disabilities, CRPD). Tahdonvastaisia katoamisia (enforced disappearences) koskevan yleissopimuksen ratifiointiprosessi on Suomen osalta kesken.

Miksi erityisesti naisten oikeudet?

Länsimaisen ihmisoikeusajattelun juuret ulottuvat 1600-1700 -luvuille. Liberalismi ja myöhemmin valistusajattelu korostivat yksilön asemaa suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Ihmisillä nähtiin olevan synnynnäisesti tiettyjä perustavanlaatuisia oikeuksia, joiden kunnioittamiseen valtioiden oikeutus perustui. Kansalaisten aseman turvaamiseksi valtion ylivaltaa vastaan muodostui käsite luovuttamattomista oikeuksista. Näihin kuuluivat oikeus vapauteen, omaisuuteen, henkilökohtaiseen turvallisuuteen ja sorron vastustamiseen.

Yksilöiden oikeudet eivät kuitenkaan kuuluneet tasavertaisesti kaikille, vaan ne määräytyivät henkilön syntyperän ja yhteiskunnallisen aseman perusteella. Käytännössä monet oikeudet kuuluivat ainoastaan rajatulle ryhmälle vapaita ja taloudellisesti itsenäisiä miehiä. Hyvin pitkään naisten oikeudellinen asema määrittyi joko isän, puolison, miespuolisen sukulaisen tai isännän määräysvallan kautta. Pääsääntöisesti naiset olivat koko elämänsä holhouksenalaisina leskiä lukuun ottamatta. Perhe nähtiin valtion väliintulolta suojatuksi alueeksi, ja sen yksityisyyden suojaaminen korostui.

Naisten oikeudellinen asema kohentui vasta 1900-luvun kuluessa. Lukuisista kansainvälisistä ja alueellisista sopimuksista huolimatta ihmisoikeuksien toteutumisessa on yhä epäkohtia. Erityisesti naisten ja tyttöjen oikeuksien toteutumisessa on vakavia puutteita. Monet kulttuuriset ja yhteiskunnalliset käytännöt sallivat naisten eriarvoisen kohtelun. Useissa maissa naisiin ja tyttöihin kohdistuu laajaa syrjintää ja väkivaltaa nimenomaan heidän sukupuolensa vuoksi.

Naisten mahdollisuuksia nauttia tasavertaisesti oikeuksistaan kaventaa myös se, että kaikkien maiden kansallinen lainsäädäntö ei ole sopusoinnussa kansainvälisten ihmisoikeusasiakirjojen kanssa. Myös kansainvälisiin sopimuksiin tehdyt varaumat heikentävät niiden sitovuutta. Varaumia on tehty kulttuurisin ja uskonnollisin perusteluin erityisesti naisten ja tyttöjen kannalta merkittäviin sopimuskohtiin.

Naisten eriarvoisuutta ylläpitävät myös naisiin kohdistuvien ihmisoikeusloukkausten riittämätön seuranta, viranomaisten tietämättömyys naisten oikeuksista sekä hyvin usein myös naisten tietämättömyys omista oikeuksistaan. Naisten oikeuksien toteutuminen edellyttää valtioilta aktiivisia toimia naisten yhteiskunnallisen ja oikeudellisen aseman kohentamiseksi ja vallitsevien epäkohtien poistamiseksi.

Kansainvälisellä tasolla naisten epätasa-arvoiseen asemaan alettiin kiinnittää aiempaa enemmän huomiota 1970-luvulla. Vuonna 1972 YK julisti vuoden 1975 kansainväliseksi naisten vuodeksi, ja jo samana vuonna järjestettiin ensimmäinen naisten asemaa käsitellyt maailmankonferenssi Mexico Cityssä. Kansainvälistä naisten vuotta seurasi naisten vuosikymmen (1976–1985), jonka aikana tehtiin useita selvityksiä naisten asemasta ja naisten oikeuksien toteutumisesta eri puolilla maailmaa.

Naisten oikeuksien sopimus

Naisten oikeuksien vajavaisen toteutumisen tiedostaminen johti erillisen naisten oikeuksia tarkentavan sopimuksen laatimiseen. Kaikkinaisen naisiin kohdistuvan syrjinnän kieltävä sopimus (The Convention on the Elimination of All Forms of Discrimination against Women, CEDAW) hyväksyttiin YK:ssa vuonna 1979, ja se astui voimaan vuonna 1981. Kyseessä oli tuolloin hyvin edistyksellinen asiakirja. Tähän päivään mennessä sopimuksen on ratifioinut 189 valtiota (ajantasainen tilanne: Globalis.fi/kv-sopimukset).

Naisten oikeuksien sopimuksen keskeinen lähtökohta on naisiin kohdistuvan syrjinnän kieltäminen. Naisten ja miesten välinen tasa-arvo on ensisijainen edellytys rauhan ja vakauden saavuttamiselle, taloudelliselle kehitykselle ja ihmisten hyvinvoinnin edistämiselle kaikkialla maailmassa. Tasa-arvon toteutuminen edellyttää naisten yhteiskunnallisten osallistumismahdollisuuksien parantamista ja aseman vahvistamista. Naisille on taattava tasavertaiset oikeudet niin poliittiseen, taloudelliseen kuin kulttuuriseen vaikuttamiseen. Naiseus ei myöskään saa olla koulutuksen, terveyden, ravinnon tai työnsaannin este.

Naisten oikeuksien sopimuksessa huomioidaan myös perinteisten sukupuoliroolien rajoittava vaikutus naisten elämään. Jyrkkärajaisten nais- ja miesroolien häivyttäminen ja naisten elämänpiirin laajentaminen ovat sopimuksen keskeisiä tavoitteita.

Sopimus rikkoi ensi kertaa yksityisen ja julkisen elämänalueen erottelua nostamalla esiin perheen sisäiset kysymykset sekä puolisoiden ja vanhempien väliset oikeudet ja velvollisuudet. Vakiintuneiden sukupuoliroolien avartaminen myös perhe-elämässä ja vastuun tasapuolinen jakaminen naisten ja miesten kesken ovat keskeisiä tekijöitä naisten aseman kohentamiseksi ja tasa-arvon saavuttamiseksi.

Vuonna 1992 naisten oikeuksien sopimusta täydennettiin suosituksella, jonka mukaan syrjinnän käsite sisältää myös naisiin kohdistuvan väkivallan. Väkivalta heikentää merkittävällä tavalla naisten mahdollisuuksia nauttia ihmisoikeuksistaan, ja siten se voidaan tulkita naisiin kohdistuvan syrjinnän muodoksi.

Merkittävä askel naisten oikeuksien tunnustamisen kannalta otettiin Wienin ihmisoikeuksia käsitelleessä maailmankonferenssissa vuonna 1993, kun naisten ja tyttöjen oikeudet tunnustettiin ”erottamattomaksi, olennaiseksi ja jakamattomaksi osaksi yleisiä ihmisoikeuksia”. Monta vuosikymmentä nykyaikaisen ihmisoikeusjärjestelmän luomisen jälkeen oli yhä tarpeen muistuttaa ihmisoikeuksien kuulumisesta jokaiselle ihmiselle, myös tytöille ja naisille.

Neljäs naisten asemaa käsitellyt maailmankonferenssi järjestettiin Pekingissä vuonna 1995 (toinen 1980 Kööpenhaminassa, kolmas 1985 Nairobissa). Naisten aseman kohentamiseksi tehdystä työstä huolimatta konferenssissa jouduttiin toteamaan, ettei tavoitteita ollut edelleenkään täysin saavutettu. Kehitys on ollut epätasaista, ja naisten ja miesten eriarvoisuus on yhä voimakasta.

Pekingin julistuksen 20-vuotisjuhlavuotta vietettiin New Yorkissa ja kansainvälisesti vuonna 2015. 20 vuotta historiallisen Pekingin julistuksen hyväksymisen jälkeen oli selvää, etteivät saavutukset naisten oikeuksien saralla ole itsestäänselvyyksiä, vaan niiden eteen on tehtävä edelleen työtä. Erityisesti Suomi ja muut Pohjoismaat ovat työskennelleet YK:ssa aktiivisesti naisten ja tyttöjen oikeuksien parantamiseksi.

Vaikka naisten ja lasten oikeudet on kirjattu kahteen erilliseen YK:n ihmisoikeussopimukseen, niiden toteutuminen on tiiviisti yhteydessä toisiinsa: terveiden, koulutettujen ja itsenäisten naisten lapset ovat yleensä terveitä, koulutettuja ja itsenäisiä. Tämä niin kutsuttu kaksoishyöty (double dividend) oli UNICEF:n julkaiseman maailman lasten tilaa käsittelevän vuotuisen The State of the World’s Children -raportin kantava teema jo vuonna 2007. Raportin mukaan naisten aseman parantaminen kotona, työelämässä ja yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on ensiarvoisen tärkeä tekijä paitsi naisten, myös lasten ja koko yhteisön hyvinvoinnin turvaamisessa.

YK:n tasa-arvojärjestö UN Women

Päivitetty viimeksi: 21.6.2016