Historiaa ja toiminnan taustoja

25.6.1993. Wienin ihmisoikeuskokous vuonna 1993. Mielenosoitus Wienin konferenssikeskuksen ulkopuolella. Kuva: UN Photo/A Rauscher

Yksilön oikeudet määräytyivät vuosisatojen ajan hänen sukupuolensa, rotunsa, syntyperänsä, yhteiskunnallisen asemansa tai muun vastaavan seikan perusteella. Ajatus ihmisoikeuksista yleismaailmallisina, kaikille yhtäläisesti kuuluvina oikeuksina vakiintui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Silloin otettiin käyttöön myös tarkoituksellisen sukupuolineutraali ilmaus human rights erotuksena ilmauksesta rights of man, joka voidaan kapeasti ajateltuna ymmärtää pelkästään miehiä koskevaksi.

Alun perin ihmisoikeudet olivat enemmän moraalin tai filosofian kuin oikeustieteen käsite. Ihmisen oikeuksiin ja velvollisuuksiin liittyviä pohdintoja on löydettävissä jo ihmiskunnan varhaisesta aatehistoriasta, kuten myös kaikkien maailmanuskontojen perusopeista. Nykyinen ihmisoikeusajattelu juontaa juurensa ennen kaikkea 1600-luvun liberalismista. Liberalistisen ajattelun mukaan yksilöllä on tiettyjä luonnollisia oikeuksia (natural rights), jotka edeltävät valtion olemassaoloa ja joiden turvaamiseen valtion oikeutus osaltaan perustuu.

Valistuksen ajalla 1700-luvulla ihmisten luonnolliset oikeudet alkoivat kehittyä juridisten oikeuksien suuntaan erityisesti Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen (1776), Ranskan ihmisoikeuksien julistuksen (1789) sekä Yhdysvaltojen ihmisoikeusasiakirjan (Bill of Rights, 1791) vaikutuksesta. Näissä asiakirjoissa korostui käsitys siitä, että valtion valta perustuu yksilöiden (kansalaisten) omaehtoiseen suostumukseen ja vapaaseen tahtoon. Tärkeä merkkipaalu ihmisoikeuksien kehityksessä oli myös orjuuden kieltäminen 1800-luvulla.

Etenkin poliittinen naisasia- ja vähemmistöoikeusliikehdintä oli suhteellisen vilkasta 1900-luvun alkupuolella. Uusi-Seelanti myönsi ensimmäisenä maana maailmassa naisille äänioikeuden vuonna 1893 ja Australia sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden vuonna 1902. Suomessa naiset saivat äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden vuonna 1906. Yhdysvalloissa perustettiin vuonna 1909 National Association for the Advancement of Coloured People -koalitio taistelemaan rotusortoa vastaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa vuonna 1919 perustettiin YK:n edeltäjä Kansainliitto (League of Nations). Sen piirissä solmittiin useita kahdenvälisiä vähemmistösopimuksia, joiden tarkoituksena oli suojata vähemmistöjen oikeuksia alistamalla sopimusvaltiot Kansainliiton valvontaan.

Myös työntekijöiden oikeudet nytkähtivät eteenpäin, kun vuonna 1919 perustettiin kansainvälinen työjärjestö ILO (International Labour Organization) edistämään ja valvomaan työntekijöiden perustavanlaatuisten oikeuksien toteutumista.

1920-luvulla perustettiin kansainvälinen ihmisoikeusjärjestö Fédération Internationale des Droits de l’Homme, joka esitti ensimmäisten joukossa ajatuksen ihmisoikeuksia koskevien periaatteiden kirjaamisesta erillisen kansainvälisen ihmisoikeusasiakirjan (International Bill of Rights) muotoon. Brittiläinen sosialistikirjailija H.G. Wells julkaisi oman luonnoksensa kansainvälisestä ihmisoikeuksien julistuksesta toisen maailmansodan kynnyksellä vuonna 1939. Luonnos käännettiin myös useille ei-eurooppalaisille kielille.

Toinen maailmansota ja YK:n perustaminen

Toisen maailmansodan hirmutyöt ja erityisesti natsien toimeenpanema juutalaisten kansanmurha korostivat ihmisoikeuksien kansainvälisen suojelun tarvetta. Kymmenien miljoonien ihmisten hengen vaatinut sota synnytti voimakkaan paineen kirjata ihmisoikeudet tuleviin rauhansopimuksiin ja vakiinnuttaa ne osaksi sodanjälkeistä uutta maailmanjärjestystä.

Ihmisoikeudet ja mahdollinen kansainvälisen ihmisoikeusasiakirja (International Bill of Rights) saivat huomattavaa näkyvyyttä 1940-luvun alussa sodan vielä jatkuessa. Vuonna 1941 pitämässään tunnetussa puheessa Yhdysvaltojen presidentti Franklin Roosevelt puhui neljän perusvapauden puolesta (sananvapaus, uskonnonvapaus, vapaus puutteesta ja vapaus pelosta). Samana vuonna Roosevelt myös allekirjoitti yhdessä Winston Churchillin kanssa Atlantin julistuksen (Atlantic Charter), jossa viitattiin eksplisiittisesti ihmisoikeuksien puolustamiseen.

Vuonna 1942 annettiin Yhdistyneiden kansakuntien julistus (Declaration by the United Nations), jossa 24 liittoutuneiden puolella taistellutta maata yhtyi Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian hyväksymiin Atlantin julistuksen periaatteisiin. Vuoden 1941 kesäkuussa paavi otti kansainvälisen ihmisoikeusasiakirjan esille radiopuheessaan. Kansainvälinen työjärjestö ILO julkisti oman asiakirjaluonnoksensa huhtikuussa 1943.

Ajatus kansainvälisen ihmisoikeusasiakirjan sisällyttämisestä YK:n peruskirjaan nousi vahvasti esille YK:n perustamiskonferenssissa San Franciscossa vuonna 1945. Muun muassa ajan ja valmistelutyön puutteen vuoksi YK:n peruskirjaan ei kuitenkaan tullut erillistä ihmisoikeusasiakirjaosiota. Sen sijaan eri toimijoiden vaatimusten ansiosta peruskirjaan sisällytettiin lopulta seitsemän viittausta ihmisoikeuksiin, vaikka suurvaltajohtajien alkuperäisessä luonnoksessa viittauksia oli vain yksi. Tärkeä saavutus oli peruskirjan artikla 68, joka edellyttää, että YK:lla on ihmisoikeuksien edistämiseen erikoistunut elin.

Ihmisoikeusjulistus peruskivenä

Ihmisoikeudet listattiin ensimmäistä kertaa kattavasti ja maailmanlaajuisesti ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa, jonka YK:n yleiskokous hyväksyi 10.12.1948. Yksikään YK:n silloisista 58 jäsenvaltiosta ei äänestänyt julistusta vastaan. Kahdeksan jäsenmaata (Etelä-Afrikka, Saudi-Arabia, Neuvostoliitto, Valko-Venäjä, Ukraina, Jugoslavia, Tšekkoslovakia ja Puola) kuitenkin pidättäytyi kokonaan äänestämästä. Julistuksesta muodostui tietynlainen määritelmä sille, mitä ihmisoikeuksien käsitteeseen sisältyy.

Julistuksen hyväksymistä edelsi noin kahden vuoden laatimistyö. Päävastuu julistuksen laatimisesta oli YK:n ensimmäisellä ihmisoikeustoimikunnalla (Commission on Human Rights), jossa olivat edustettuina 18 YK:n silloisista 58 jäsenvaltiosta. Myös muut YK:n jäsenvaltiot sekä monet kansalaisjärjestöt ja uskonnolliset ryhmittymät vaikuttivat merkittävästi julistuksen lopulliseen sisältöön ja muotoon. Toimikunnan puheenjohtajan virkaa hoiti Yhdysvaltain presidentin Franklin Rooseveltin leski Eleanor Roosevelt. Varapuheenjohtajana toimi Kiinan edustaja Peng Chun Chang ja raportoijana Libanonin Charles Malik.

Ihmisoikeustoimikunnan jäsenistöstä muodostettiin toimikunnan alaisuuteen myös erillinen kahdeksanjäseninen luonnostelukomitea (Drafting Committee), jonka jäseniä olivat Yhdysvallat, Iso-Britannia, Neuvostoliitto, Ranska, Kiina, Libanon, Chile ja Australia. Ihmisoikeustoimikunta ja luonnostelukomitea saivat työnsä pohjaksi YK-sihteeristön ihmisoikeusosaston johtajan John Humphreyn julistusluonnoksen, jota ranskalainen René Cassin komitean pyynnöstä muokkasi.

Ihmisoikeustoimikunta käytti kolme ja luonnostelukomitea kaksi istuntokautta ihmisoikeuksien julistuksen työstämiseen vuosina 1947–1948. Lukuisat kansalaisjärjestöt ja uskonnolliset ryhmittymät osallistuivat istuntoihin neuvoa-antavassa roolissa, ja kaikilla YK:n jäsenmailla oli niin halutessaan oikeus toimittaa oma luonnosehdotuksensa toimikunnalle.

Ihmisoikeustoimikunnan lopullinen julistusluonnos siirrettiin ensin YK:n yleiskokouksen kolmannen komitean (sosiaaliset, humanitaariset ja kulttuuriset kysymykset) käsittelyyn ja sen jälkeen vielä yleiskokouksen yleisistunnon puitavaksi ennen lopullista äänestystä. Ihmisoikeustoimikunnan ulkopuolisilla YK:n jäsenmailla oli näin hyvät mahdollisuudet osallistua julistuksen muokkaamiseen prosessin eri vaiheissa. Monet pienemmät maat vaikuttivatkin merkittävästi julistuksen lopulliseen sisältöön ja muotoon. Erityisesti ne kunnostautuivat taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien sekä julistuksen sukupuolineutraaliuden puolestapuhujina.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus (International Declaration of Human Rights) ei ole valtioita oikeudellisesti velvoittava asiakirja, mutta sen poliittinen ja moraalinen vaikutusvalta on huomattavan suuri. Ihmisoikeuksien julistus on myös toiminut perustana YK:n myöhemmälle ihmisoikeustyölle, mukaan lukien kaikki YK:n piirissä solmitut ihmisoikeussopimukset.

Ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen periaatteen tasolla kirjatut kansalais- ja poliittiset oikeudet sekä taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet tulivat virallisesti kansainvälisen oikeuden piiriin vuonna 1966, kun YK hyväksyi:

  • kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen eli niin sanotun KP-sopimuksen (International Covenant on Civil and Political Rights, ICCPR)
  • taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen eli niin sanotun TSS-sopimuksen (International Covenant on Economic, Social and Cultural Rights, ICESCR).

Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistus, KP-sopimus, TSS-sopimus sekä KP-sopimuksen kaksi valinnaista pöytäkirjaa muodostavat yhdessä niin sanotun kansainvälisen ihmisoikeusasiakirjan (International Bill of Rights / International Bill of Human Rights).

Ihmisoikeuksien kolme sukupolvea

Ihmisoikeudet ovat ihmisten määrittelemiä oikeuksia ja siksi pohjimmiltaan sidoksissa kulloinkin vallitsevaan maailmantilanteeseen. YK:n vuonna 1948 hyväksymä ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus oli ensimmäinen kansainvälisesti laadittu kattava luettelo ihmisoikeuksista.

Ihmisoikeuksien määritelmästä puhuttaessa viitataankin usein ihmisoikeuksien julistuksen keskeiseen sisältöön. Ihmisoikeussopimusjärjestelmän myöhempi kehitys on joiltain osin laajentanut ihmisoikeuksien sisältöä, vaikka joitakin julistuksen turvaamista oikeuksista on myöhemmin ollut vaikea saada kirjattua valtioita oikeudellisesti sitoviin ihmisoikeussopimuksiin (muun muassa yksilön oikeus kansalaisuuteen ja pakolaisen oikeus turvapaikkaan).

Ihmisoikeussopimukset ovat valtioiden solmimia kansainvälisiä sopimuksia, jotka luovat oikeuksia suoraan yksilöille. Ihmisoikeussopimuksen hyväksyessään ja ratifioidessaan valtio sitoutuu kansainvälisen yhteisön jäsenenä ottamaan vastuulleen sopimuksessa määritettyjä oikeuksia vastaavat velvoitteet.

Ihmisoikeuksiin ja valtioiden velvoitteisiin ihmisoikeussopimusten nojalla kuuluu kaksi eri ulottuvuutta: yhtäältä valtiot sitoutuvat kunnioittamaan yksilöiden vapausoikeuksia julkisen vallan passiivisuudella, mutta toisaalta ne ovat myös velvollisia edistämään aktiivisin ja positiivisin toimenpitein ihmisoikeuksien toteutumista. Tavanomaisesti puhutaan negatiivisista ja positiivisista oikeuksista tai vaihtoehtoisesti vapaudesta jostakin ja oikeudesta johonkin.

Ihmisoikeudet voidaan sisältönsä perusteella karkeasti jaotella kolmeen luokkaan:

  1. niin sanottuihin KP-oikeuksiin  (kansalais- ja poliittisiin oikeuksiin)
  2. TSS-oikeuksiin  (taloudelliset-, sosiaaliset- ja sivistyksellist oikeudet)
  3. solidaarisuusoikeuksiin.

Samaan jakoon voidaan viitata myös puhumalla ensimmäisen, toisen ja kolmannen sukupolven oikeuksista. Nämä termit heijastavat ihmisoikeuksien historiallisen kehityksen vaiheittaisuutta.

KP-oikeudet on lyhenne kansalais- ja poliittisille oikeuksille. Kansalaisoikeudet takaavat yksilölle yhteiskunnan jäsenenä tietyt henkilökohtaiset vapaudet ja oikeudet, kuten oikeuden elämään, oikeuden kansalaisuuteen, yksityis- ja perhe-elämän suojan, ajatuksen, omantunnon ja uskonnonvapauden sekä liikkumisvapauden. Poliittiset oikeudet turvaavat yksilön oikeuden osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan. Poliittiset oikeudet käsittävät muun muassa äänioikeuden vapaissa vaaleissa sekä sananvapauden, yhdistymisvapauden ja kokoontumisvapauden. KP-oikeuksissa on pitkälti kyse vapaudesta jostakin, ja niitä kutsutaan joskus myös vapausoikeuksiksi.

TSS-oikeuksilla tarkoitetaan taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia. TSS-oikeudet perustuvat siihen, että ihmisten tosiasiallinen hyvinvointi ei usein toteudu yksinomaan julkisen vallan passiivisuudella, vaan sen turvaamiseen tarvitaan yhteiskunnan aktiivisia toimenpiteitä ja voimavaroja. Taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin oikeuksiin kuuluvat esimerkiksi oikeus sosiaaliseen turvallisuuteen, oikeus työhön, oikeus riittävään elintasoon, oikeus opetukseen sekä oikeus osallistua yhteiskunnan sivistyselämään. TSS-oikeuksissa on pääasiassa kyse oikeudesta johonkin.

Niin kutsutut solidaarisuusoikeudet tai kolmannen sukupolven ihmisoikeudet tarkoittavat kollektiivisia eli yhteisöllisiä oikeuksia. Solidaarisuusoikeudet perustuvat YK:n peruskirjan periaatteeseen kansojen itsemääräämisoikeudesta sekä ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen artiklaan 28. Sen mukaan jokaisella on oikeus sellaiseen yhteiskunnalliseen ja kansainväliseen järjestykseen, jonka puitteissa julistuksessa esitetyt oikeudet ja velvollisuudet voivat täysin toteutua. Tästä artiklasta on johdettu esimerkiksi oikeus kehitykseen, jonka kansainvälinen yhteisö tunnusti ensimmäistä kertaa yksimielisesti luovuttamattomaksi ihmisoikeudeksi Wienin maailmankonferenssissa vuonna 1993.

Ihmisoikeuksien tärkeysjärjestys?

Koska perustavanlaatuisuus ja jakamattomuus ovat ihmisoikeuksien ominaispiirteitä, kaikki ihmisoikeudet ovat muodollisesti yhtä tärkeitä eikä niitä voida asettaa arvojärjestykseen. Käytännössä eri valtiot ovat kuitenkin painottaneet eri oikeuksien merkitystä eri tavalla.

Rikkaat länsimaat ovat perinteisesti korostaneet ensimmäisen sukupolven oikeuksien eli kansalais-ja poliittisten oikeuksien (KP-oikeuksien) tärkeyttä, kun taas kehitysmaat ovat pyrkineet ajamaan toisen polven oikeuksien eli taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien (TSS-oikeuksien) asiaa. Kommunistisen järjestelmän maat lukeutuivat TSS-oikeuksien kannattajiin. Järjestelmän kaaduttua entiset kommunistimaat ovat Euroopassa pääasiassa omaksuneet läntisten maiden näkökannan ja muualla maailmassa kehitysmaiden näkökannan.

Yhdysvallat on ollut erityisen selkeästi pelkästään KP-oikeuksien kannattaja, eikä ole ratifioinut YK:n TSS-sopimusta. Yhdysvaltojen vastahakoisuus TSS-oikeuksien ajamiseen johtunee ainakin osittain siitä, että näiden oikeuksien toteutuminen edellyttää vahvaa valtiota, kun taas Yhdysvalloissa on perinteisesti uskottu yksilön yritteliäisyyteen yhteiskunnan perusvoimana.

Kolmannen sukupolven ihmisoikeudet eli kollektiiviset oikeudet (yhteisöoikeudet) ovat KP- ja TSS-oikeuksia kiistanalaisempi käsite. Jos ihmisoikeuksien perimmäiseksi tarkoitukseksi mielletään yksilöiden suojeleminen valtion mielivaltaisuudelta, ajatus suoraan yhteisölle kuuluvista oikeuksista on ongelmallinen. Teoreettisesti ajateltuna vaarana on, että oikeuksien kytkeminen yhteisöön pakottaa yksilön mukautumaan hallitsevan yhteisön tahtoon. Käytännössä kollektiiviset oikeudet voivat tarkoittaa esimerkiksi tiettyjen maa- ja vesialueiden sekä luonnonvarojen kuulumista tietylle yhteisölle (kansalle).

Suurin osa YK:n ihmisoikeussopimuksista ja -julistuksista keskittyy yksilöiden oikeuksiin, mutta esimerkiksi vuonna 2007 hyväksytty alkuperäiskansojen oikeuksia koskeva julistus sisältää myös kollektiivisia oikeuksia.

Lue lisää Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevasta yleissopimuksesta (Globalis)

Lue lisää Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevasta yleissopimuksesta (Globalis)

Päivitetty viimeksi: 17.6.2016