Ajankohtaiset teemat

15.12.2015. YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon (toinen vas.) ja Ranskan ulkoministeri Laurent Fabius (toinen oik.) juhlistivat historiallista sopimusta Pariisin ilmastokokouksen päätösseremoniassa. UN Photo/Mark Garten

YK:n jäsenvaltiot hyväksyivät jo vuonna 2005 laajan toimintaohjelman, jonka tavoitteena on YK:n tarkoituksenmukainen uudistaminen YK:n vuosituhattavoitteiden saavuttamiseksi. Toimintaohjelma perustuu YK:n entisen pääsihteerin Kofi Annanin vuonna 2005 julkaisemaan raporttiin In Larger Freedom: Towards Development, Security and Human Rights for All. Annan halusi YK-järjestelmän tukevan tehokkaasti vuosituhatjulistuksen päämäärien toteuttamista.

Uudistuksia sisältänyt toimintaohjelma hyväksyttiin yksimielisesti. Ohjelman perustana on turvallisuuden, kehityksen ja ihmisoikeuksien kolmiyhteys. YK:lla on haasteellinen tehtävä löytää tasapaino näiden kysymysten ja institutionaalisten uudistusten välillä.

Uudistusohjelmassa voi nähdä useita kokonaisuuksia, esim:

  • niin sanotun system-wide coherence -ajattelun eli järjestelmänlaajuisen johdonmukaisuuden alle asettuvat muutokset kehityksen, humanitaarisen toiminnan, tasa-arvon ja ympäristökysymysten aloilla,
  • päätoimielinten (turvallisuusneuvosto, yleiskokous, talous- ja sosiaalineuvoston (ECOSOC) uudistaminen ja vahvistaminen ja tähän liittyen uusien toimielinten perustaminen (rauhanrakennuskomissio, ihmisoikeusneuvosto)
  • sekä esimerkiksi hallintoreformi (erityisesti pääsihteerin toimivaltuudet).

Osia uudistuspaketista on jo toteutettu. Esimerkiksi rauhanrakennuskomissio ja -rahasto (Peacebuilding Commission and Fund) sekä uusi katastrofirahasto (Central Emergency Response Fund, CERF) on perustettu, ihmisoikeustoimikunta muutettiin ihmisoikeusneuvostoksi ja suojeluvastuun käsite lanseerattiin osaksi kansainvälistä keskustelua. Talous-ja sosiaalineuvoston ECOSOC:n osalta päätökset on tehty, mutta yleiskokouksen ja erityisesti turvallisuusneuvoston uudistamisesta ei vielä ole yhteisymmärrystä.

Merkityksellistä erityisesti kehityskysymysten osalta on järjestelmänlaajuisen koherenssin luominen ja ihmisoikeuksien korostaminen. Käytännössä järjestelmänlaajuisella johdonmukaisuudella tarkoitetaan uudistusten toteuttamista YK:n kehityssektorilla toimivien järjestöjen parissa, ympäristöpuolella, tasa-arvorakenteissa sekä humanitaariseen toimintaan liittyen. Tämä osa YK-reformista on myös edistynyt hyvin.

Järjestelmänlaajuisen koherenssin luomiseen keskittyneessä, vuonna 2006 julkaistussa Delivering as One -raportissa esitettiin, että YK:n alajärjestöt tekisivät tiiviimpää yhteistyötä kohdemaissa. Kantavana ajatuksena on luoda yksi maaohjelma, jolla on yksi johtaja, yksi taloudellinen suunnittelukehikko ja yksi toimisto. Puhutaan niin sanotusta One UN -hankkeesta. Loppuvuodesta 2007 suunnitelmia ryhdyttiin pilotoimaan kahdeksassa maassa: Kap Verdessä, Mosambikissa, Ruandassa, Tansaniassa, Pakistanissa, Vietnamissa, Uruguayssa ja Albaniassa.

Raportissa esitettiin myös, että ympäristöhallinnon vahvistamiseksi YK:n ympäristöohjelma (United Nations Environment Programme, UNEP)  tulisi nostaa asemaltaan YK:n johtavaksi ympäristöelimeksi. Ohjelmalle tulisi antaa selkeämpi mandaatti, lisää auktoriteettia ympäristöasioiden asiantuntijana sekä nykyistä parempi rahoituspohja. Keskeinen sanoma oli: lisää poliittista painoarvoa ympäristöasioiden hoitamiselle sekä enemmän johdonmukaisuutta.

Myöhemmin Rion kestävän kehityksen seurantakokouksen yhteydessä 2012 UNEP:n painoarvoa pyrittiin jälleen vahvistamaan. Osana tätä päätettiin nostaa UNEP:ia aiemmin johtaneen hallintoneuvoston poliittista merkitystä laajentamalla se ympäristökokoukseksi (United Nations Environmental Assembly), jonka jäseniä ovat kaikki YK:n jäsenmaat. Kokoukseen osallistuu myös kansalaisyhteiskunnan ja muiden sidosryhmien edustajia. UNEA:n perustamista voi pitää eräänlaisena merkkinä siitä, että 2010-luvulla ympäristöasiat nousivat lopullisesti keskeiseen asemaan kestävän kehityksen viitekehyksessä. Sen myötä ympäristöasioita käsitellään vihdoin kansainvälisellä tasolla samaan tapaan kuin esimerkiksi rauhaa, köyhyyttä ja kauppaa. Ensimmäinen UNEA järjestettiin vuonna 2014 ja toinen 2016.

Tasa-arvopuolella pääsihteeri Annanin keskeisessä Delivering as One -raportissa esitettiin uudenlaisen tasa-arvoyksikön perustamista, ja yleiskokous hyväksyikin uuden, alipääsihteeritasoisesti johdetun, yksikön perustamisen syyskuussa 2009. Käytännössä tämä tarkoitti neljän nykyisen tasa-arvoinstituution yhdistämistä:

  1. YK:n naistenrahasto (United Nations Development Fund for Women, UNIFEM)
  2. sihteeristön taloudellisten ja sosiaalisten asiain osaston (DESA) alaisuudessa toimiva naisten asemaa edistävä alaosasto,
  3. tasa-arvokysymysten ja naisten aseman erityisneuvonantajan toimisto (Office of the Special Advisor on Gender Issues, OSAGI)
  4. kansainvälinen tutkimus- ja koulutusinstituutti naisten aseman parantamiseksi (INSTRAW).

YK:n tasa-arvojärjestö UN WOMEN aloitti toimintansa vuonna 2010.

Ilmastonmuutos - Kiotosta Pariisin sopimukseen

Kehitysmailla on heikoimmat mahdollisuudet torjua ilmastonmuutosta ja sopeutua siihen, mutta ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät niissä kaikkein eniten. Ilmastonmuutoksen aiheuttamista luonnonmullistuksista selviäminen on köyhälle maalle vaikeaa tai jopa lähes mahdotonta resurssien puuttuessa. Vaikein tilanne on pienillä saarivaltioilla, joita uhkaa meren pinnan nousu.

Historiallinen vastuu on tunnustettu olevan kehittyneillä ja teollistuneilla mailla. Kehittyneiden ja kehitysmaiden välillä vallitsevat näkemyserot ovat olleet kuitenkin alusta asti ilmastoneuvotteluiden haasteena. Kehitysmaat ovat epäilleet kehittyneiden maiden halua kantaa vastuutaan. Kehittyneet maat puolestaan ovat tunnustaneet kehitysmaiden oikeuden kehittyä, mutta toisaalta kehitys ei saisi johtaa kasvaviin päästöihin. Teknologian siirtoa kehittyneistä maista kehitysmaihin on kehitysmaiden vaatimuksesta pyritty vahvistamaan puhtaan teknologian kehittämiseksi.

Räikeimmin kehitys- ja kehittyneiden maiden välinen kitka on tullut esiin Yhdysvaltojen kieltäytyessä ratifioimasta Kioton sopimusta tai vastaavaa ilman, että myös kehitysmaille määriteltäisiin sitovat päästövähennysvelvoitteet. Balin kokouksessa 2007 ratkaisua haettiin avaamalla mahdollisuus neuvotteluille sekä Yhdysvaltojen sopimukseen liittymisestä että kehitysmaiden päästövelvoitteista.

YK:n ilmastosopimus eli ilmastonsuojelun puitesopimus (United Nations Framework Convention on Climate Change, UNFCCC) allekirjoitettiin jo vuonna 1992. Sopimuksen tavoite on vakiinnuttaa kasvihuonekaasujen määrä ilmakehässä tasolle, jolla ihmiskunnan vaikutus ilmastoon ei ole vaarallinen. Tämä taso pitää saavuttaa sellaisessa aikataulussa, että ekosysteemit ehtivät sopeutua ilmastonmuutokseen, ruuan tuotanto ei vaarannu ja talous voi kehittyä kestävällä tavalla.

Ilmastosopimusta koskeva ylin päätäntävalta on osapuolikokous (Conference of the Parties, COP). Käytännössä tämä tarkoittaa vuosittain järjestettäviä kokouksia, joihin sopimuksen allekirjoittaneet maat lähettävät edustajansa.

Vuonna 1994 voimaan astuneen sopimuksen mukaan valtiot sitoutuvat vähentämään ja monitoroimaan päästöjään, mutta puitesopimus ei kuitenkaan sisällä sitovia päästövähennysvelvoitteita. Sitovuutta ilmastosopimuksiin saatiin vasta Kioton sopimuksen (Kyoto Protocol) myötä. Sopimus neuvoteltiin Kioton osapuolikonferenssissa jo vuonna 1997, mutta se tuli voimaan vasta vuonna 2005. Kioton sopimus sisälsi sitovat päästövähennysvelvoitteet teollisuusmaille ensimmäisellä sitoumuskaudella 2008–2012. Kehitysmaille Kioton sopimus ei asettanut sitovia velvoitteita. Kioton sopimus oli kuitenkin ensimmäinen laillisesti sitova ja määrälliset päästövähennystavoitteet sisältävä kansainvälinen sopimus. Merkittävistä teollisuusmaista vain Yhdysvallat ja Australia jättäytyivät Kioton sopimuksen ulkopuolelle.

Joulukuussa 2015 Pariisissa maailman maat pääsivät lopulta yhteisymmärrykseen kansainvälisestä, sitovasta ilmastosopimuksesta. Pitkät ja monimutkaiset neuvottelut johtivat sopimukseen, joka solmittiin YK:n ilmastosopimuksen osapuolten 21. konferenssissa. Sopimus avattiin allekirjoitettavaksi korkean tason seremoniassa New Yorkissa 22.4.2016. Sopimus tulee voimaan 30. päivänä sen jälkeen, kun 55 osapuolta on vahvistanut sen ja kun ratifioineiden maiden päästöjen osuus on 55 prosenttia maailman päästöistä.

Pariisin sopimuksen osapuolet tunnustavat, että ilmastonmuutos on kiireellisiä toimia vaativa ja mahdollisesti peruuttamaton uhka ihmiskunnalle ja maapallolle. Sopimus tähtää siihen, että ilmaston lämpeneminen rajoitetaan selvästi alle kahden celsiusasteen, pyrkien sitäkin parempaan, eli puoleentoista asteeseen verrattuna esiteolliseen aikaan. YK:n ympäristöohjelman UNEP:n mukaan 1,5 asteen tavoite tarkoittaa, että kaikki hiilidioksidipäästöt olisi saatava nollaan ennen vuotta 2050 ja kaikki kasvihuonekaasupäästöt vuosien 2060–2080 välillä.

Valtaosa maailman maista ilmoitti Pariisin kokousta varten, kuinka paljon niiden tavoitteena on vähentää kasvihuonekaasupäästöjä vuoden 2020 jälkeisellä ajalla. Näitä ilmoituksia kutsutaan kansallisiksi panoksiksi (Intended Nationally Determined Contributions, INDC).

Pariisin sopimuksessa uutta on myös se, että aiempi jyrkkä jako kehittyneisiin teollisuusmaihin ja kehitysmaihin murrettiin. Sopimus velvoittaa kaikki maat valmistelemaan viiden vuoden välein kansalliset päästötavoitteet ja politiikkatoimet, joilla ne aiotaan saavuttaa. Myös ilmastonmuutokseen sopeutumisen, ilmastokestävyyden lisäämisen ja haavoittuvuuden vähentämisen tavoitteet koskevat kaikkia maita.

Teollisuusmaiden nykyinen tavoite on saada kehittyvien maiden ilmastotoimiin suunnattua julkista ja yksityistä rahaa 100 miljardia dollaria vuodessa vuoteen 2020 mennessä. Pariisissa sovittiin, että tämä tavoite koskee myös vuosia 2020-2025. Rahoitustavoitetta tarkastellaan uudelleen vuonna 2025.

Lisätietoa Kioton ja Pariisin sopimuksista YK-liiton julkaisemassa Globaliksessa.

Tutustu aikajanaan Pariisin sopimuksesta

Päivitetty viimeksi: 16.6.2016