Historiaa ja toiminnan taustoja

11.3.1995. Sosiaalisen kehityksen maailmankonferenssi Kööpenhaminassa. Ranskan presidentti François Mitterrand puhuu kokouksessa. Kuva: UN Photo/Milton Grant

YK:lla on ollut keskeinen rooli kansainvälisen konsensuksen luomiseksi kehityskysymyksissä. Monia maailman taloudellisista ja sosiaalisista uudistuksista on käsitelty YK:ssa järjestön perustamisesta lähtien. Kehityskysymykset ovat näkyneet YK:n agendalla eri tavoin, ja niiden näkyvyyteen on vaikuttanut moni asia maailmantalouden tilasta YK:n jäsenmäärän kasvuun ja kehitysmaaryhmittymien syntymiseen lähtien.

Kun YK perustettiin vuonna 1945, sillä oli 51 jäsenmaata. Vuonna 1960 jäsenvaltioita oli jo 99, ja vuoteen 1970 mennessä määrä oli kasvanut 127 jäsenmaahan. Vuonna 1980 jäsenmaita oli 154. Jäsenvaltioiden määrä kasvoi voimakkaasti monien kehitysmaiden itsenäistyessä. Kasvu laantui 1980-luvulla, mutta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen lähti taas nousuun. Vuonna 1990 jäsenmaita oli 159, ja nykyään YK:lla on 193 jäsenmaata. Kehitysmaaryhmän kasvu YK:n sisällä on luonnollisesti ja oikeutetusti vaikuttanut politiikan sisältöihin ja valta-asetelmiin.

YK:n sisällä toimiva kehitysmaaryhmä, niin sanottu G-77, perustettiin 77 kehitysmaan toimesta vuonna 1964 yhteisellä julkilausumalla UNCTAD:n (Conference on Trade and Development) ensimmäisessä istunnossa. Hyvin pian ryhmä alkoi organisoitua hyväksymällä itselleen säännöt ja luomalla itselleen päätöksentekoelimiä ja toimintatapoja. Ryhmällä on viisi toimistoa, Pariisissa, Genevessä, Wienissä, Nairobissa ja Roomassa, ja vaikka sen jäsenmäärä on nykyisin 134, alkuperäinen nimi on haluttu säilyttää. Toinen YK:ssa toimiva (kehitys)maaryhmittymä, sitoutumattomien maiden liike (Non-Aligned Movement, NAM) on hallintorakenteeltaan kevyt, eikä sillä ole virallisia sääntöjä. Ryhmän ensimmäinen virallinen kokous järjestettiin vuonna 1961 Belgradissa, mutta ajatus liikkeen perustamisesta syntyi jo 1950-luvulla. Olennainen ajatus liikkeen perustamisessa oli valtioiden halu säilyä kylmän sodan asetelmien ulkopuolella.

Poliittisten ryhmittymien muodostaminen on merkittävää äänivallan jakautumisen näkökulmasta esimerkiksi yleiskokouksessa, jossa päätökset tehdään muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta yksinkertaisella enemmistöllä. Niin sanottuja perinteisiä alueellisia maaryhmittymiä hyödynnetään YK-järjestelmässä monin tavoin erityisesti nimitysten yhteydessä, ja kehitysmaiden vahvat ryhmittymät ovat syntyneet näiden oheen. G-77:n tarkoituksena on paitsi antaa yhtenäinen kanava etelän äänen kuulumiselle, myös vahvistaa neuvotteluasemia erityisesti talouteen liittyvissä kysymyksissä, kun taas NAM:n perustamiseen liittyi vahvasti rauhan ja turvallisuuden teemojen esillä pitäminen.

YK on tarjonnut foorumin yhteisten aloitteiden muokkaamiselle ja toimeenpanolle, ja lisäksi on tehty priorisointeja ja asetettu tavoitteita kansainväliselle yhteistyölle heikommassa asemassa olevien maiden auttamiseksi. Tällä tarkoitetaan paitsi maiden omien kehityspyrkimysten tukemista esimerkiksi avustusmuotoisella rahoituksella, myös suotuisan taloudellisen ympäristön luomista globaalisti.

Yleiskokous on 1960-luvulta lähtien asettanut selkeitä prioriteetteja ja tavoitteita kymmenvuotisten kehitysstrategioiden sarjan avulla. Vaikka vuosikymmenten aikana on keskitytty vaihtelevasti eri kysymyksiin, vuosikymmenissä on kuitenkin johdonmukaisesti painotettu taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen eri puolia. YK:ssa on asetettu ja asetetaan yhä uusia kehitystavoitteita keskeisillä toiminnan aloilla, joita ovat esimerkiksi kestävä kehitys, naisten aseman edistäminen, ihmisoikeudet, ympäristönsuojelu ja hyvä hallinto.

Kehityksellä on 'inhimilliset kasvot'

Viimeisten vuosikymmenten aikana maailma on saanut todistaa valtavaa taloudellista kasvua. Maailmassa on runsaasti rikkautta ja vaurautta, mutta se jakaantuu alueittain ja maittain hyvin epätasaisesti. Kylmän sodan loppuminen ja globaalin talouden kiihtyvä kasvu eivät ole ratkaisseet äärimmäisen köyhyyden, velkaantumisen, alikehityksen ja epäoikeudenmukaisen kaupankäynnin ongelmia.

Valtioiden taloudellista kehitystä voidaan tukea monin eri tavoin: esimerkiksi riittävästi rahoitetulla kehitysyhteistyöllä, erilaisilla lainajärjestelyillä, suorilla investoinneilla, kaupankäynnillä sekä maanviljelyksen kehittämisen ja teollistumisen tukemisella. On tärkeää, että valtio voi itse turvata oman taloutensa: esimerkiksi kerätä veroja ja käydä kauppaa.

Voidaan ajatella, että investoinnit koulutukseen, infrastruktuuriin ja terveydenhuoltoon tukevat taloudellista kehitystä: maata voidaan viljellä ainoastaan, jos ollaan terveitä, ja kauppaa voidaan käydä paremmin, jos tieverkosto on kunnossa ja viljelystuotteet voidaan kuljettaa kauppapaikalle. Kaupanteko onnistuu hyvin, jos ihmiset osaavat lukea, kirjoittaa ja laskea.

Sosiaalinen kehitys linkittyy aivan keskeisellä tavalla taloudelliseen kehitykseen, aivan kuten laajemmassa kontekstissa kehitys kytkeytyy olennaisesti turvallisuuteen ja ihmisoikeuksien kunnioitukseen.

Sosiaalisen kehityksen (Social Development) voidaan ajatella antavan kehitykselle inhimilliset kasvot: yksilöt, perheet ja yhteisöt asetetaan toiminnan keskiöön. Inhimillisessä kehityksessä ei ole kyse vain talouskasvusta ja tunnusluvuista, vaan kaikkien ihmisten paremmista elinmahdollisuuksista. Haasteet ovat yhtä lailla läsnä niin kehittyvissä kuin kehittyneissä maissa: työttömyys, köyhyys, sosiaalinen eriarvoisuus, järjestäytynyt rikollisuus, huumeet, tarttuvat taudit ja pakotettu siirtolaisuus rapauttavat yhteiskuntia niiden vauraudesta riippumatta.

Ero näkyy siinä, että kehittyvillä mailla on vähemmän mahdollisuuksia puuttua monisyiseen ongelmakimppuun. Yhteiskunnan infrastruktuuri on usein heikkoa, valtion kassaan ei välttämättä kerry verotuloja tai tuloja kansainvälisestä kaupankäynnistä ja lisäksi poliittinen epävakaisuus saattaa murentaa kasvun mahdollisuuksia. Toki on huomioitava, että monissa länsimaissa vaurautta riittää ja valtion infrastruktuuri on kunnossa, mutta ongelmia ei silti saada ratkaistua.

Tilastot toiminnan tukena

YK on toimintansa alusta asti kiinnittänyt huomiota esimerkiksi siihen, että toiminnan tukena on riittävästi tutkimusta ja tilastoja väestöstä, terveydestä ja koulutuksesta. YK:ssa on myös nähty kulttuuriperimän, kuten arkkitehtuurin ja kielten, merkitys yhteiskunnille niiden läpikäydessä nopeita muutoksia. Jäsenvaltioiden hallituksia on kannustettu tuottamaan kansalaisilleen palveluja esimerkiksi koulutuksen, terveyden, perhesuunnittelun, asumisen ja sanitaation aloilla.

YK:n maailmankonferensseissa on käsitelty monia sosiaalisen kehityksen ongelmia. Vuonna 1995 Kööpenhaminassa, Tanskassa järjestettiin erillinen sosiaalisen kehityksen maailmankonferenssi, joka kokosi valtioita ensimmäistä kertaa yhteen keskustelemaan köyhyydenvastaisesta taistelusta, työttömyydestä ja sosiaalisesta rapautumisesta. Konferenssin tuloksena syntyi niin sanottu Kööpenhaminan julistus ja toimintaohjelma (The Copenhagen Declaration), joissa sitouduttiin asettamaan ihminen kaiken kehityksen keskipisteeseen. Paikalla olleet hallitukset sitoutuivat vähentämään köyhyyttä, edistämään työllisyyttä ja edesauttamaan vakaita, turvallisia ja oikeudenmukaisia yhteiskuntaoloja sosiaalisen koheesion keinoin.

Taloudellinen kehitys ei tule hyödyttämään kaikkia maailman ihmisiä, ellei sen tukena ole kestäviä sosiaalisia rakenteita. Niitä voidaan pystyttää esimerkiksi kunnioittamalla ihmisoikeuksia, turvaamalla peruspalvelut, kuten koulutus ja perusterveydenhuolto, sekä tarjoamalla yhteiskunnan kaikille jäsenille mahdollisuudet aktiiviseen osallisuuteen.

Oman haasteensa taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen tukemiselle asettaa se, että selkeä enemmistö maailman ihmisistä asuu kehitysmaissa. Myös selkeä enemmistö maailman nuorista ihmisistä asuu kehitysmaissa.

Termi ”sosiaalinen kehitys” ei ehkä suoraan englannista suomeksi käännettynä kuvaa parhaalla tavalla YK:n toiminnan sisältöjä, mutta YK:n toiminnassa sosiaalinen kehitys kattaa kaikki niin sanotut perinteiset kehitystoiminnan alat, kuten koulutuksen, terveyden, ravitsemuksen ja ympäristökysymykset.

Kehityksen vuosikymmenet

YK:n yleiskokous julisti ensimmäisen kehityksen vuosikymmenen alkaneeksi vuonna 1961 (päätöslauselma 1710 (XVI)). Päätöslauselmassa todetaan, että vähemmän kehittyneiden maiden taloudellinen ja sosiaalinen kehitys ei ole tärkeää pelkästään kyseisille valtioille, vaan sillä on perustavanlaatuista merkitystä myös kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäjänä. Pyrkimyksenä oli saavuttaa ainakin viiden prosentin vuosittainen talouskasvu kehitysmaissa.

Myös monia kehityssektorilla toimivia alajärjestöjä ja rahastoja ryhdyttiin perustamaan 1960-luvulta lähtien: esimerkiksi YK:n kehitysohjelma UNDP (United Nations Development Programme) perustettiin vuonna 1965 ja YK:n väestörahasto UNFPA (United Nations Population Fund) 1969. Vuonna 1969 hyväksytty sosiaalisen edistyksen ja kehityksen julistus (päätöslauselma 2542 (XXIV)) tähdensi taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen keskinäistä riippuvuutta. Useiden UNCTAD:n alaisen kauppa-ja kehitysneuvoston (Trade and Development Board, TDB) päätöslauselmien jälkeen yleiskokous pyysi päätöslauselmassaan (2564 (XXIV)) esitystä erityistoimenpiteistä vähiten kehittyneiden maiden haasteisiin vastaamiseksi.

YK:n toinen kehityksen vuosikymmen julistettiin vuonna 1970 (päätöslauselma 2626 (XXV)), ja sen keskeinen sanoma oli kansainvälisen taloudellisen yhteistyön edistäminen oikeudenmukaisella tavalla. Päätöslauselmassa ryhdyttiin puhumaan myös vähiten kehittyneistä maista, ja seuraavana vuonna (1971) luotiin ensimmäinen listaus vähiten kehittyneistä maista tiettyjen, erityisesti maiden taloudellista ja institutionaalista kehityskykyä arvioivien, kriteerien perusteella (päätöslauselma 2768 (XXVI)). Vuonna 1971 ECOSOC:n alainen kehityspoliittinen komitea (Committee for Development Policy, CDP) määritteli vähiten kehittyneiksi maiksi 25 valtiota.

Vuonna 1974 YK:n yleiskokouksen erityisistunto vaati uuden kansainvälisen talousjärjestyksen, UKTJ:n luomista (A/S-11/3). Myöhemmin yleiskokous hyväksyi taloudellisia oikeuksia ja valtioiden velvollisuuksia koskevan päätöslauselman (3281 (XXIX)), jonka mukaan valtioilla on täysi itsemääräämisoikeus omiin luonnonvaroihinsa.

Kolmas kehityksen vuosikymmen julistettiin vuonna 1980 (päätöslauselma A/RES/35/56), ja sen keskeisenä vaatimuksena olivat jälleen kansainväliset neuvottelut maailmantalouden muuttamiseksi. Erityistä huomiota kiinnitettiin yhä vähiten kehittyneisiin maihin, ja vuonna 1981 Pariisissa järjestettiin ensimmäinen vähiten kehittyneitä maita käsitellyt YK-konferenssi, joka hyväksyi myös toimintaohjelman maiden tilanteen parantamiseksi.

Vuonna 1990 vähiten kehittyneiden maiden asemaa käsiteltiin toisessa YK-konferenssissa Pariisissa. Kuten aiemminkin, konferenssi hyväksyi toimintaohjelman, joka kuitenkin otti laadullisia edistysaskeleita vuoden 1980 ohjelmaan verrattuna. Uudessa ohjelmassa kehitys nähtiin ihmiskasvoisena, ja lisäksi ohjelmassa korostettiin ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen kunnioittamista sekä desentralisaation, demokratisoimisen ja läpinäkyvyyden tärkeyttä kaikilla päätöksenteon tasoilla.

Vuonna 1990 yleiskokouksen erityisistunto hyväksyi kansainvälistä talousyhteistyötä koskevan julistuksen (päätöslauselma A/S-18/15), jonka pyrkimyksenä on erityisesti elvyttää kehitysmaiden talouskasvu sekä kehitys. Neljäs kehityksen vuosikymmen käynnistyi vuonna 1991 (päätöslauselma A/RES/45/199). Päätöslauselmassa korostettiin kansojen välistä keskinäisriippuvuutta myös muilla yhteiskunnan aloilla kaupankäynnin ja talouden lisäksi. Ensisijaisina osa-alueina nähtiin köyhyys ja nälkä, inhimilliset voimavarat ja institutionaalinen kehitys, väestö sekä ympäristö. Päätöslauselmassa kiinnitettiin huomiota myös varallisuuden, ihmisten ja ideoiden liikkuvuuden lisääntymiseen.

1990-luvulla YK:n sateenvarjon alla toteutettiin ennennäkemätön sarja kansainvälisiä kokouksia, tiettyihin teemoihin keskittyviä maailmankonferensseja, joissa haettiin ratkaisuja taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen ongelmiin. Kokousten suosituksista syntyi niin sanottu globaaliagenda – maailmanlaajuinen yhteisymmärrys siitä, mitkä ovat maailman ongelmista tärkeimpiä ja kuinka niitä tulisi lähteä ratkomaan. Vuonna 2001 vähiten kehittyneiden maiden asemaa tarkasteltiin kolmannen kerran YK-konferenssissa Brysselissä, jossa vihdoin luotiin myös toimintaohjelma maiden tilanteen parantamiseksi. Nykyisin listalla on 64 valtiota, joista 23 on ollut listalla alusta asti.

Ihmisoikeusperustainen lähestymistapa kehitykseen

Ihmisoikeusperustaisuudesta (tai lyhyemmin oikeusperustaisuudesta) on puhuttu kansainvälisessä kehityspolitiikassa ja -yhteistyössä 1990-luvun lopulta lähtien. Vuonna 1997 YK:n silloinen pääsihteeri Kofi Annan vaati, että ihmisoikeudet tulisi sisällyttää osaksi kaikkien YK:n ala- ja erityisjärjestöjen toimintaa. Kukin järjestö on sittemmin muodostanut oman näkemyksensä ihmisoikeusperustaisesta lähestymistavasta ja sen vaikutuksista kehityshankkeisiin. Vuodesta 2003 lähtien YK-tasolla on kuitenkin vallinnut yhteisymmärrys lähestymistavan perusedellytyksistä.

Niin sanottu ihmisoikeusperustainen lähestymistapa kehitykseen (human rights-based approach to development) ei ole yksiselitteinen käsite, vaan sitä saatetaan käyttää erilaisissa merkityksissä ja eri tahot saattavat antaa sille erilaisia painotuksia. Lähestymistapaan katsotaan kuitenkin yleensä kuuluvan tiettyjä elementtejä, kuten perustuminen kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, haavoittuvimpien ryhmien tukeminen ja syrjimättömyyden korostaminen, yksilöiden osallistumisoikeuksien edistäminen sekä oikeuksien toteuttamisesta vastuussa olevien tahojen velvollisuuksien korostaminen.

Ihmisoikeusperustainen kehitysyhteistyö eroaa perinteisestä tarveperustaisesta kehitysyhteistyöstä laadullisesti siten, että keskeisenä toimintaa ohjaavana näkökulmana on tarpeiden tunnistamisen ja täyttämisen sijaan pyrkimys ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen toteutumiseen.

Ihmisoikeusperustaisen kehitysyhteistyön päämääränä on yhtäältä edistää kohdevaltion kaikkien toimijoiden kykyä toteuttaa ihmisoikeusvelvollisuuksiaan ja toisaalta auttaa heikossa asemassa olevia ihmisiä ja ihmisryhmiä vaatimaan oikeuksiaan. Ihmisoikeusperustaisen lähestymistavan lähtökohtana on, että kehityspolitiikan kaikkien osa-alueiden tulisi aina edistää ihmisoikeuksien toteutumista. Näin ollen ihmisoikeuksia vain osittain tai välillisesti edistävät hankkeet eivät täytä ihmisoikeusperustaisen lähestymistavan tunnusmerkkejä.

Esimerkiksi Suomen kehityspolitiikassa ihmisoikeusperustaisuus on tarkoittanut ennen kaikkea sitä, että toiminnan periaatteellisena lähtökohtana on pyrkimys kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa määriteltyjen oikeuksien toteutumiseen yksilöiden tasolla. Suomen tavoitteena on ollut edistää ihmisoikeuksia sekä oikeuspohjaisen lähestymistavan mukaisesti koko kehityspolitiikan läpileikkaavana teemana että ihmisoikeuksien vahvistamiseen erityisesti kohdennettujen hankkeiden avulla. Kehityspoliittisissa linjauksissa on korostettu erityisesti kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien ryhmien, kuten naisten ja lasten sekä vammaisten henkilöiden, aseman parantamista.

Ihmisoikeustavoitteiden toteuttaminen käytännön kehitysyhteistyössä on suuri haaste. Haasteellisuutta lisää se, että koko kehitysyhteistyöjärjestelmä on pitkälti rakennettu tarveperustaisuuden - ei siis oikeusperustaisuuden - lähtökohdista.

Päivitetty viimeksi: 16.6.2016