Ajankohtaiset teemat

11.5.2016. Ruotsin ulkoministeri Margot Wallström turvallisuusneuvoston terrorismin vastaisia toimia käsittelevässä istunnossa. UN Photo / Rick Bajornas.

Rauhan ja turvallisuuden sektorilla haasteet ovat moninaisia, olipa kyse keinovalikoiman mistä tahansa osa-alueesta. Isoja ja vakavia haasteita on nähtävissä erityisesti aseidenriisunnassa, joka ei ole 2000-luvulla edennyt kansainvälisesti asetettujen tavoitteiden mukaisesti. Sen sijaan historiallinen edistysaskel tehtiin alkuvuodesta 2013, kun YK:n yleiskokous äänesti selvällä äänienemmistöllä kansainvälisen asekauppasopimuksen puolesta. Asekauppasopimus ei ole aseidenriisuntasopimus, mutta tuo pitkään kaivattua sääntelyä kansainväliseen asekauppaan, jota valtiot ovat voineet käydä tähän saakka ilman minkäänlaisia rajoituksia.

Historiallinen asekauppasopimus syntyi YK:ssa

Asekauppaa käydään esimerkiksi hallitusten välillä, hallitusten hyväksyminä yksityisten valmistajien asetoimituksina, pimeillä markkinoilla yksityisten asekauppiaiden välillä ja laittomina asetoimituksina konfliktialueelta toiselle. Maailman asekaupasta arviolta puolet on laitonta.

Maailmanlaajuisen asekaupan arvoa on hankalaa arvioida: selkeä tiedonkeruun formaatti puuttuu, aseen määritelmästä ei ole yksimielisyyttä ja viime kädessä kaikki perustuu hallitusten ja aseteollisuuden edustajien antamiin tietoihin. Erilaisia arvioita on kuitenkin tehty: esimerkiksi vuonna 2006 asekaupan arvo oli arviolta yli 45 miljardia Yhdysvaltain dollaria.

Suurimmat aseidenvientimaat ovat edelleen samoja kuin kylmän sodan aikana. 2000-luvulla suurimpia aseidentoimittajia ovat olleet Yhdysvallat ja Venäjä, joista kumpikin on vastannut osapuilleen 30 prosentista kaikesta aseidenviennistä. EU:n osuus on ollut noin 20 prosenttia. Merkittävimmät aseidentuojamaat ovat Kiina ja Intia sekä jotkut Lähi-idän maat, esimerkiksi Saudi-Arabia, Arabiemiraatit, Israel ja Iran. Asekaupan kansainvälinen valvominen ja säänteleminen on vaikea tehtävä, sillä monet valtiot eivät ole halunneet antaa tarkkoja tietoja käymästään kaupasta.

Asekaupan perusongelma on, että kansalliset puolustusteollisuuteen liittyvät etunäkökohdat ovat usein ristiriidassa globaalien, ihmiskunnan tulevaisuutta koskevien etujen kanssa. Laillinen asekauppa voi myös olla osa laittoman kaupan ongelmaa, mikäli myytävien aseiden loppukäyttäjiä ei pitävästi selvitetä ennen asevientilupien hyväksymistä. Lailliset aseet saattavat jatkaa matkaansa aivan muualle kuin loppukäyttäjätodistuksessa lukee ja siten päätyä laittomille markkinoille. Laittomaan asekauppaan on vaikea vaikuttaa ilman, että puututaan lailliseen toimintaan.

YK:n yleiskokouksen huhtikuussa 2013 hyväksymän kansainvälisen asekauppasopimuksen (Arms Trade Treaty, ATT-sopimus) tavoite on luoda maailmanlaajuiset säännöt tavanomaisten aseiden viennille, tuonnille ja siirroille. ATT-sopimus kieltää muun muassa pienaseiden viennin sellaisissa tapauksissa, joissa viejä tietää, että aseita tullaan käyttämään ihmisoikeusloukkauksiin tai humanitaarisen oikeuden vastaisesti. Konfliktista toiseen kiertävät pienaseet ruokkivat ei-valtiollisten toimijoiden väkivaltaisuuksia. Parhaimmillaankaan ATT-sopimus ei tule mullistamaan kansainvälistä asekauppaa, mutta se antaa työkalun puuttua räikeimpiin epäkohtiin.

Asekauppasopimuksen taustaa

Tavanomaisia aseita koskevan kattavan asekauppasopimuksen valmisteleminen aloitettiin YK:ssa jo vuonna 2006. Yleiskokouksen päätöslauselma (A/RES/61/89) valtuutti YK:n pääsihteerin perustamaan kansainvälisistä asiantuntijoista koostuvan ryhmän, jonka tehtävänä oli pohtia kattavan kansainvälisen asekauppasopimuksen reunaehtoja ja toteutettavuutta. Ryhmään nimettiin edustajat 28 maasta, myös Suomesta, ja se aloitti työskentelynsä helmikuussa 2008. Ryhmän loppuraportti (A/63/334) esiteltiin yleiskokoukselle elokuussa 2008. Raportissa tarkasteltiin mahdollisen sopimuksen laajuutta ja toteutettavuutta sekä esitettiin joitakin alustavia ajatuksia kansainvälisten standardien luomiseksi.

Heinäkuussa 2012 ja maaliskuussa 2013 neuvotellun asekauppasopimuksen tavoite on vaikeuttaa aseiden saatavuutta ja estää aseiden tulon sellaisiin maihin, joissa ne hidastavat avustustoimia ja rauhan palautumista, jarruttavat kehitystä ja johtavat ihmisoikeusrikkomuksiin. Suomi oli ensimmäisiä valtiotasolla sopimusta ajaneista YK:n jäsenmaista, yksi päätöslauselman seitsemästä alkuperäisestä alullepanijasta ja alusta lähtien sopimuksen aktiivinen tukija.

Asekauppasopimus avautui allekirjoituksille kesäkuun alussa 2013. Sopimus astui voimaan jouluaattona 2014, jolloin 50 YK:n jäsenmaata oli sen ratifioinut.

Ydinaseriisunta takkuaa

Aseidenriisunnan perustana olevien kansainvälisten sopimusten asema on 2000-luvulla heikentynyt. Esimerkiksi Ottawan miinasopimusta eivät ole edelleenkään allekirjoittaneet suuret miinantuottajamaat, kuten Yhdysvallat ja Kiina. Yhdysvallat irtautui vuonna 2002 ohjustorjuntajärjestelmiä rajoittavasta ABM-sopimuksesta (Anti-Ballistic Missile Treaty, 1972). Venäjä on puolestaan alkanut vahvistaa ja uudistaa strategisia ohjusvoimiaan ja sanoutunut irti uudistetusta tavanomaisia aseita Euroopassa koskevasta TAE-sopimuksesta (TAE, 1999), johon myöskään johtavat Nato-maat eivät ole liittyneet.

Ydinaseriisuntaa ja sitä koskevia neuvotteluja on 2000-luvulla hidastanut ydinasevaltojen laantunut into luopua omista ydinaseistaan. Omien asevarastojensa purkamisen sijaan ne ovat kehittäneet aseitaan ja keskittyneet kehitysmaiden ydinasepyrkimysten torjuntaan. Ydinasemaat ovat olleet huolissaan esimerkiksi Irakin, Iranin ja Pohjois-Korean ydinohjelmista.

Uudenlaista toivoa aseidenriisuntaan on luonut Yhdysvaltojen ja Venäjän halukkuus päivittää vuonna 1991 allekirjoitettu START I -sopimus (Strategic Arms Reduction Treaty), joka rajoittaa strategisten aseiden määrää. Sopimuksen voimassaoloaika päättyi joulukuussa 2009. Presidentit Barack Obama ja Dmitri Medvedev allekirjoittivat yhteisen jatkosopimuksen (New START) Prahassa elokuussa 2010.

Ydinasevallat ja ei-ydinasevallat näkevät ydinaseita koskevan, vuonna 1968 neuvotellun ydinsulkusopimuksen (Treaty on the Non-Proliferation of Nuclear Weapons, NPT) merkityksen eri tavoin. Sopimus edellyttää, että sen jäseninä olevat ydinasevallat luopuvat vähitellen ydinaseistaan ja ei-ydinasevallat pidättyvät hankkimasta niitä. Se, että ydinasevallat pitävät sopimuksen vastaisesti kiinni varastoistaan, ruokkii muiden valtioiden kiinnostusta hankkia itselleen ydinaseita. Ylivoimainen enemmistö ei-ydinasevalloista tukee kuitenkin edelleen YK:n aseidenriisuntapyrkimyksiä eikä havittele itselleen joukkotuhoaseita.

Kemiallisten aseiden kieltosopimukseen (Chemical Weapons Convention, CWC, 1993) liittyvät tarkastukset ovat kärsineet kansallisen tason viivytyksistä. Sopimuksessa asetettua tavoitetta taisteluaineiden ja ammuksien tuhoamisesta vuoden 2012 huhtikuun loppuun mennessä ei saavutettu, mutta sopimusosapuolet ovat sitoutuneet jatkamaan tuhoamisprosessia mahdollisimman nopeasti. Vuoden 2015 tietojen mukaan 90% (vrt. 75% v. 2013) kemiallisiin aseisiin käytettävistä aineista (agent) ja 57% (vrt. 45% v. 2013) aseiden säilytys- ja kuljetustarvikkeista (munitions, containers) on jo tuhottu.

Terrorismin vastainen toiminta

Terrorismia koskevat kysymykset ovat olleet YK:n yleiskokouksen asialistalla vuodesta 1972 lähtien, ja maailmanjärjestö on vuosikymmenten ajan johdonmukaisesti tuominnut kaikki terroriteot ja -käytännöt rikollisina ja tuomittavina tekoina riippumatta siitä, missä tai kenen toimesta ne tehdään. YK on pyrkinyt vastaamaan terrorismin ongelmaan poliittisin, oikeudellisin sekä käytännön toimenpitein.

YK:ssa on laadittu yli tusina terrorismin vastaista yleissopimusta, jotka luovat pohjan yhdenmukaisille säännöksille valtioiden sisäisessä lainsäädännössä ja vakiintuneille menettelytavoille kansainvälisessä yhteistyössä terrorismin torjumiseksi. Sopimukset velvoittavat valtioita kriminalisoimaan tietyt väkivallanteot ja ryhtymään toimiin niihin syyllistyneiden saattamiseksi vastuuseen teoistaan.

Ensimmäiset, 1960-ja 70-luvuilla solmitut kansainväliset sopimukset koskevat lento-konekaappauksia, panttivankien ottamista ja diplomaattien suojelua. 1990-luvun lopulla solmitut sopimukset koskevat terroristien pommi-iskujen torjuntaa, terrorismin rahoittamisen estämistä ja räjähteiden merkitsemistä lentoturvallisuuden parantamiseksi. Yhdysvaltoihin syyskuun 11. päivänä vuonna 2001 kohdistuneiden terrori-iskujen jälkeen YK:ssa on hyväksytty säädös ydinaseita hyödyntävän terrorismin torjumiseksi.

Syksyllä 2001 turvallisuusneuvosto hyväksyi päätöslauselman (S/RES/1373), joka velvoittaa kaikkia jäsenmaita ryhtymään tarkoin määrättyihin toimiin terrorismin torjumiseksi. Näitä ovat mm. terrorismin rahoituksen vastaiset toimet, kansainvälinen yhteistyö ja tiedonvaihto sekä kansallisen lainsäädännön tarkistaminen. Turvallisuusneuvosto perusti samalla 15-jäsenisen terrorismin vastaisen komitean (Counter-Terrorism Committee, CTC), joka valvoo päätöslauselman toimeenpanoa jäsenmaissa ja pyrkii muun muassa asiantuntija-apua antamalla vahvistamaan niiden kykyä torjua terrorismia.

Vuonna 2004 YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi päätöslauselman (S/RES/1540), joka velvoittaa kaikkia jäsenmaita pidättäytymään tukemasta ei-valtiollisia toimijoita, joilla on mitään tekemistä ydinaseiden, kemiallisten aseiden tai biologisten aseiden kanssa. Päätöslauselma velvoittaa maat kansallisiin valvontatoimiin joukkotuhoaseiden leviämisen estämiseksi ja rohkaisee niitä kansainväliseen yhteistyöhön. Päätöslauselman toteutuksen seuraamista varten perustettiin neuvostolle raportoiva 1540-komitea.

YK:n jäsenmaat hyväksyivät vuonna 2006 yhteisen terrorismin vastaisen strategian. Sen perusteesien mukaan jäsenmaat pyrkivät estämään tyytymättömiä ihmisryhmiä valitsemasta terrorismia toimintatavakseen, poistamaan terroristeilta keinot terrori-iskujen toteuttamiseksi, estämään valtioita tukemasta terroristeja, kehittämään valtioiden kykyä ennaltaehkäistä terrorismia ja puolustamaan ihmisoikeuksia terrorismin vastaisessa taistelussa.

Viime vuosina päätöslauselmia on hyväksytty erityisesti terroristiverkosto Al-Qaidaan ja ISIS:iin liittyen. Teeman alla hyväksytyt päätöslauselma löytyvät kootusti CTC:n verkkosivuilta.

Maamiinojen ja rypäleaseiden kieltäminen

Konfliktien jälkeen maastoon jääneet miinat aiheuttavat vuosittain tuhansia ihmishengen menetyksiä ja kymmeniätuhansia vammautumisia, pääasiassa köyhien maiden siviiliväestössä. Miinojen kieltämis- ja tuhoamistyössä on 2000-luvulla tapahtunut myönteistä kehitystä. Maailman miinatilannetta ja miinasopimuksen toteutumista valvovan Landmine Monitorin  vuoden 2015 raportin mukaan 96 prosenttia maailman valtioista noudattaa miinasopimusta ja raportoi miinatilanteestaan. Vuoden 2015 aikana miinoja oli ei-valtiollisten sotilasryhmien lisäksi käyttänyt vain kolme valtiota: Syyria, Pohjois-Korea ja Myanmar (Burma). 

Tavanomaisten aseiden riisunnassa agendalla on ollut myös rypäleaseiden kieltäminen. Rypäleaseita ovat lentokoneista ammuttavat rypälepommit ja maasta laukaistavat rypäleammukset. Tavanomaisten aseiden sopimuksen (CCW) puitteissa ei ole kyetty aikaansaamaan yksimielistä päätöstä rypäleaseita koskevien sopimusneuvottelujen aloittamisesta, sillä Venäjä, Kiina ja Intia, joilla on valtavat varastot perinteisiä rypäleaseita, vastustavat uusia aseiden teknisiä rajoituksia.

Alkuvuonna 2007 Norjan hallitus järjesti YK:n ulkopuolella niin sanotun Oslon konferenssin, jossa 46 maata – Suomi mukaan lukien – sopivat neuvottelujen aloittamisesta rypäleaseiden kieltämiseksi. Muun muassa Yhdysvallat, Venäjä, Israel ja Kiina eivät osallistuneet kokoukseen. Neuvotteluja jatkettiin vuoden 2007 aikana Oslon prosessin puitteissa eri puolilla maailmaa, Limassa, Wienissä ja toukokuussa 2008 Dublinissa.

Dublinissa toukokuussa 2008 järjestetyssä rypäleaseita koskeneessa konferenssissa neuvoteltiin sopimus, joka sisältää kattavan rypäleasekiellon sekä merkittäviä raivaamiseen ja uhrien avustamiseen liittyviä velvoitteita. Sopimus oli tärkeä askel kansainvälisissä pyrkimyksissä vastata rypäleaseiden siviileille aiheuttamiin ongelmiin, ja se kieltää merkittävän osan tällä hetkellä olemassa olevista rypäleasetyypeistä.

Sopimuksen allekirjoitustilaisuus järjestettiin joulukuussa 2008 Oslossa. Suomi ei ole allekirjoittanut sopimusta. Myös rypäleaseiden merkittävät valmistajat Yhdysvallat, Israel, Kiina ja Venäjä jättäytyivät sopimuksen ulkopuolelle.

Päivitetty viimeksi: 8.7.2016