Neljäs ja viides vuosikymmen

Kuuban johtaja Fidel Castro pitää puhetta yleiskokouksessa lokakuussa 1979. Kuva: UN Photo

YK:n pirstoutuminen 1974-1989

Voimakkaimmin kehitysmaiden politiikkaa ja sitoutumattomia maita vastaan hyökkäsi Yhdysvallat. Se kiitteli turvallisuusneuvoston panosta Lähi-idässä, mutta syytti yleiskokousta yksipuolisuudesta, epäoikeudenmukaisista äänestystuloksista ja epäjohdonmukaisesta politiikasta. Yhdysvallat penäsi sitoutumattomilta mailta poliittisten vaatimusten lisäksi vastuunottoa ja koki olevansa “yksinäinen demokraattinen saareke yleiskokouksen diktatuurien meressä”. Ideologinen juopa Yhdysvaltojen ja kehitysmaiden välillä kasvoi entisestään, ja Yhdysvaltojen suhtautuminen maailmanjärjestöä kohtaan muuttui yhä kriittisemmäksi.

Yhdysvallat jäi useissa yleiskokouksen äänestyksissä yksin. Näin tapahtui erityisesti aseidenriisuntaa koskevissa kysymyksissä. Lokakuussa 1983 Yhdysvallat joutui ensimmäisen kerran YK:n historiassa äänestämään yksin turvallisuusneuvoston päätöslauselmaa vastaan, mikä ei sinänsä ollut yllätys, sillä kysymys oli Yhdysvaltojen interventiosta Grenadaan.

Yhdysvallat alkoikin pian arvioida uudelleen suhtautumistaan YK:hon, jossa sen poliittiset tavoitteet eivät enää toteutuneet yhtä kiistattomasti kuin vaikkapa 1950-luvulla. Se alkoi irtautua maailmanjärjestöstä, jota se oli ollut itse luomassa. YK:sta oli paisunut “liian” suuri ja moniulotteinen suurvallan itsensä kontrolloitavaksi.

Yhdysvaltojen vaikutusvallan romahdus YK:ssa ei kuitenkaan merkinnyt minkään uuden valtion esiinmarssia maailmanjärjestön johtopaikalle. Esimerkiksi Neuvostoliitolla oli vaikeuksia yleiskokouksessa, eikä sillä ollut esittää ohjelmaa YK:n kehittämiseksi. Sen sijaan uudet alueelliset voimakeskukset olivat innostuneita Yhdysvaltojen jättämästä tyhjiöstä YK:ssa. Kehitysmaista Intia ja Brasilia sekä teollisuusmaista Japani löysivät maailmanjärjestöstä luontevan foorumin ulkopolitiikkansa voimistamiselle. Uudet valtakeskukset alkoivat esittää toivomuksia pysyvän jäsenen paikasta turvallisuusneuvostossa.

1980-luvun alussa YK:n toiminta taantui varsinkin sosiaalikysymyksissä. Maailmanjärjestöä kutsuttiin päätöslauselmatehtaaksi, jonka talous- ja sosiaalikysymyksiä koskevia suosituksia ja juhlallisia julistuksia ei noudatettu. 1960-luvulla esitetyt ajatukset sosiaalisesti oikeudenmukaisemmasta maailmasta jäivät auttamattomasti poliittisten kiistakysymysten varjoon.

Kylmän sodan päättyminen ja 1990-luku

Toisen maailmansodan jälkeen ihmiskunta eli pitkään kaksinapaisessa valtajärjestelmässä, jossa Yhdysvallat johti toista ja Neuvostoliitto toista poliittista, taloudellista ja sotilaallista leiriä. 1990-luvulle tultaessa kylmä sota päättyi, kun Neuvostoliitto romahti 1991. Samalla siirryttiin moninapaiseen järjestelmään, jossa taloudellinen ja poliittinen valta hajautui paitsi useamman valtion myös monien ylikansallisten yhtiöiden ja järjestöjen käyttöön. Etenkin EU kasvatti merkitystään. Suursodan riski pieneni samalla kun kansainvälinen toimintaympäristö muuttui entistä epävakaammaksi.

YK:ssa muutos näkyi ennen kaikkea suurvaltojen välisissä suhteissa. Turvallisuusneuvoston viisi pysyvää jäsentä löysivät yhteisymmärryksen yhä useammin, ja veto-oikeuteen turvauduttiin enää harvoin. Suurvaltojen yhteistyö tuotti tuloksia: Namibian itsenäistyminen toteutui, Iranin ja Irakin välinen sota lopetettiin ja neuvostojoukot vedettiin Afganistanista. YK oli keskeisessä roolissa mm. El Salvadorin, Länsi-Saharan, Angolan, Kambodzhan ja Mosambikin rauhanratkaisujen tukemisessa.

YK:n turvallisuuspoliittinen rooli muuttui 1990-luvulla huomattavasti. Perinteistä rauhanturvatoimintaa haluttiin täydentää peruskirjan VII luvun mahdollistamilla pakotteilla ja voimatoimilla. Tähän kehitykseen liittyy Yhdysvaltojen roolin vahvistuminen. Käänne tapahtui heti vuonna 1990 Persianlahden kriisin yhteydessä, kun YK:n turvallisuusneuvosto valtuutti Yhdysvaltojen johtaman liittouman ”käyttämään kaikkia tarvittavia keinoja Kuwaitin vapauttamiseksi Irakin hyökkäykseltä”. Persianlahden kriisissä ei kuitenkaan menetelty peruskirjan edellyttämällä tavalla, jolloin sotilaalliset pakotteet olisi pantu täytäntöön turvallisuusneuvoston alaisen esikuntavaliokunnan johdolla. Sen sijaan toimittiin Yhdysvaltain presidentin johdolla, minkä voidaan tulkita olevan ristiriidassa YK:n puolueettoman roolin kanssa.

1990-luvun alussa turvallisuusneuvosto hyväksyi Yhdysvaltojen johtamat voimatoimet myös Somaliassa, Kroatiassa ja Bosniassa. Näissä maissa kysymys oli humanitaarisen avun perillemenon varmistamisesta siviilikohteisiin. Epäonnistumiset etenkin Somalian ja Bosnian kriiseissä heikensivät vuosikymmenen alkupuolella herännyttä uskoa YK:n mahdollisuuksiin tuoda rauhaa voimakeinoilla. Rauhanturvaajien määrä ja rauhanturvaamisen budjetit pienenivät dramaattisesti vuosina 1994–98, ja toiminta aktivoitui jälleen vasta vuosituhannen vaihteessa.

Myös talous- ja sosiaalikysymykset nostettiin YK:ssa 1990-luvulla näyttävästi esille. Köyhyydestä, naisten asemasta ja ihmisoikeuksista kyettiin jo ajoittain keskustelemaan ilman vanhoja ideologisia painolasteja. YK:n eri aiheiden tiimoilta järjestämät suuret maailmankonferenssit (lasten asema, ympäristö, ihmisoikeudet, väestökysymykset, sosiaalinen kehitys, naisten asema, asuinympäristö, ruoka) loivat pohjan 2000-luvun tärkeimmille globaaleille kehitystavoitteille.

Huoltohallintoneuvosto lopetti toimintansa

YK:n kuudentena päätoimielimenä vuosina 1946–1994 toiminut huoltohallintoneuvosto (Trusteeship Council) vastasi niin sanottujen kansainvälisten huoltohallintoalueiden itsenäistymisestä. Huoltohallintoalueet olivat ensimmäisen ja toisen maailmansodan häviäjävalloille kuuluneita siirtomaita, ja suurin osa niistä oli jo ennen YK:n perustamista siirtynyt kansainväliseen valvontaan, Kansainliiton mandaattialueiksi. Näitä alueita olivat muun muassa Libya, Tansania, Kamerun, Papua-Uusi-Guinea ja Nauru.

Viimeinen huoltohallintoalue, Palau, saavutti itsenäisen valtion aseman vuonna 1994. Vuonna 2005 YK:n silloinen pääsihteeri Kofi Annan kehotti jäsenmaita lakkauttamaan huoltohallintoneuvoston, ja jäsenmaat suhtautuivat saman syksyn huippukokouksessa ajatukseen myötämielisesti (päätöslauselma A/RES/60/1). Huoltohallintoneuvoston lakkauttamiseksi virallisesti täytyy muuttaa YK:n peruskirjaa poistamalla sen luku XIII ja viittaukset huoltohallintoneuvostoon luvusta XII.

Päivitetty viimeksi: 15.1.2016