Toinen vuosikymmen

Korean Sota, 1.6.1952. Viisi Korean armeijan sotilasta pitelemässä YK:n ja Korean rykmentin lippuja. Kuva: UN Photo

YK kylmän sodan näyttämönä 1948–1963

Sen sijaan, että YK olisi rauhoitettu kylmän sodan tuulilta, siitä tulikin yksi kylmän sodan keskeisimmistä näyttämöistä. Järjestön toisen vuosikymmenen olennaisin piirre oli Yhdysvaltojen taloudellinen, sotilaallinen ja poliittinen ylivalta, joka loi aikakaudelle tietyn, varsin omintakeisen vakauden. Aikakautta onkin kutsuttu ”pitkäksi amerikkalaiseksi vuosikymmeneksi”. YK:n peruskirjaan rakennettua alkuperäistä kollektiivisen turvallisuuden koneistoa ei enää käytetty.

Yhdysvaltain taloudellinen valta näkyi ennen muuta tullitariffeja ja kauppaa koskevassa yleissopimuksessa GATT:ssa (General Agreement on Tariffs and Trade), kansainvälisessä valuuttarahastossa IMF:ssä (International Monetary Fund) sekä Maailmanpankissa (World Bank). Nämä instituutiot sisäistivät melko nopeasti Yhdysvaltojen taloudellisen ylivallan kansainvälisissä taloussuhteissa.

YK:ssa Yhdysvaltojen valta-asema heijastui ennen kaikkea sen pääelinten turvallisuusneuvoston ja yleiskokouksen välisen suhteen muutokseen. Kun pääpaino oli ennen ollut turvallisuusneuvostolla, siirtyi se nyt yleiskokoukseen, josta tuli keskeinen Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten ase sosialistisia valtioita vastaan. Koska uusia jäseniä hyväksyttiin maailmanjärjestön jäseniksi hyvin varovaisesti, oli sosialistimailla tänä ajanjaksona vain vähäisiä mahdollisuuksia saavuttaa enemmistö yleiskokouksessa. Yleiskokousistuntojen ydinkysymyksiksi nousivat ihmisoikeudet ja sisällissodat, joiden käsittelyssä ryhdyttiin myös poikkeamaan tiukasta kansallisen itsemääräämisoikeuden määrittelystä (principle of self-determination). Toisen vuosikymmenen alkajaisiksi vuonna 1948 hyväksyttiin ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus (Universal Declaration of Human Rights), joka on säilyttänyt merkityksensä aina nykypäivään asti.

Turvautumista yleiskokoukseen: Uniting for Peace

Merkittävin osoitus Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten turvautumisesta yleiskokoukseen oli ns. Uniting for Peace -päätöslauselman hyväksyminen Korean sodan yhteydessä vuonna 1950. Päätöslauselma poikkesi peruskirjan määräyksistä mm. siten, että siinä hyväksytty Korean operaatio ei pysynyt turvallisuusneuvoston valvonnassa, vaan se yhdistettiin Yhdysvaltojen armeijan komentojärjestelmään. Päätöslauselmaa sovellettiin Korean sodan jälkeen kaikkiaan neljä kertaa: Suezin ja Unkarin kriiseissä vuonna 1956, Lähi-idän kriisissä vuonna 1958 sekä Kongossa vuonna 1960. Sitä pidettiin Yhdysvaltojen ylivallan kaudella poliittis-oikeudellisena varokeinona, jonka avulla oli mahdollisuus päästä toimimaan YK:n lipun alla poliittisesti ristiriitaisissa tilanteissa. Uniting for Peace -päätöslauselma ikään kuin siirsi turvallisuusneuvostolle perinteisesti kuuluvia tehtäviä yleiskokouksen päätettäviksi.

YK:n toiminnan painopisteen siirtymistä turvallisuusneuvostolta yleiskokoukselle vauhditti osaltaan myös turvallisuusneuvoston toimintakyvyn miltei totaalinen lamaantuminen, sillä varsinkin Neuvostoliitto käytti veto-oikeuttaan ahkerasti koko YK:n ”toisen vuosikymmenen” ajan. Se vastusti päätöslauselmaehdotuksia vuosina 1946–1965 kaikkiaan 103 kertaa. Yhdysvaltojen tarvitsi käyttää vetoaan ensimmäisen kerran vasta vuonna 1970. Myös Englannin ja Ranskan vetot sijoittuvat 1970-luvulle, joskin muutama siirtomaapoliittinen päätöslauselma sai valtiot vastustuskannalle jo 1940-luvun lopulla. Neuvostoliiton innokas veto-politiikka kertoo Yhdysvaltojen ideologisesta johtajuudesta maailmanpolitiikassa aina 1960-luvun puoliväliin saakka. Kun Yhdysvallat ja sen liittolaiset painottivat ihmisoikeuksia, taloudellista kehitystä ja kollektiivista turvallisuutta, Neuvostoliitto korosti voimakkaasti valtioiden itsemääräämisoikeutta.

Vuonna 1955 YK sai 16 uutta jäsentä ns. nippuratkaisun yhteydessä, jonka seurauksena YK:n jäsenmäärä nousi 76 maahan. Suomestakin tuli samana vuonna YK:n jäsen. Vuotta 1955 voidaan pitää eräänlaisena vedenjakajana, jolloin mm. sihteeristön kokoonpano alkoi vähitellen monipuolistua. Kehitys jatkui 1950-luvun loppupuolella ja 1960-luvun alussa, jolloin maailmanjärjestön jäseniksi valittiin 43 uutta valtiota. Ne olivat pääasiassa vastaitsenäistyneitä entisiä siirtomaita, joiden ryhmä hankki itselleen vähitellen 2/3 enemmistön YK:ssa. Maailmanjärjestön ilme alkoi muuttua, ja kaksinapainen suhtautuminen poliittisiin kysymyksiin alkoi saada lisävivahteita.

Päivitetty viimeksi: 15.1.2016